Mitä se tarkoittaa? En usko, että on kovin montaa ihmistä, jolla ei olisi sisällään selvitettäviä asioita, olivatpa ne pieniä arkipäivän ongelmia, pelkoja, kaunoja, sanomattomia asioita, jopa vihaakin. Tai padottua rakkautta. Joskus niitä voi jättää käsittelemättä tiedostamattaan, joskus taas lakaista maton alle tarkoituksella. Joskus taas käsittely vaatii oikeaa hetkeä.
Pahimmillaan nuo asiat voivat vaikuttaa elämäämme ja valintoihimme hyvinkin paljon. Emme kuuntele sisintämme ja sydäntämme, vaan valitsemme jollain muulla perusteella, mikä tuntuu ehkä helpoimmalta tieltä. Se voikin toimia monesti jollain tavalla - mutta toisaalta jokainen meistä tietää tai voi ainakin kuvitella, millainen vapaus ja helpottuneisuuden tunne tulee, kun omalta kohdaltaan jokin pitkään vaivannut painolasti putoaa.
Itseäni pelko lamaannutti sen suhteen, missä voin ulkoilla. Kotini vieressä on kaunis metsä, jossa on mukava kävelyreitti ja näin talvisin hiihtolatu. Viime vuoden toukokuussa tuon reitin varrella minua ja ystävääni pyydettiin yllättäen apuun. Ystäväni lähti ambulanssia vastaan, minä juoksin avun pyytäjän kanssa keskemmälle metsää, valmiina käyttämään juuri kerrattuja ensiaputaitoja. Paikalle päästyämme oli selvää, ettei niitä kuitenkaan enää tarvittu. Hätäkeskuskin vahvisti asian meille.
Avun pyytäjä lähti metsän keskeltä takaisin metsäautotielle ja minä jäin ensimmäistä kertaa itsekseni kuolleen ihmisen vierelle. Joillekin se voi olla vaikkapa työn puolesta tuttua, minulle ei. Mietin hetken, mitä pitäisi tehdä. Silitin vanhaa miestä ja toivotin hänelle hyvää matkaa, mikäli hänen aikansa oli nyt mennä. Paikalle saapui toinen ulkopuolinen metsäretkeilijä, joka hädissään koetti vielä elvyttää miestä, vaikka ambulanssimiehet huusivat jo kaukaa, että tämä lopettaisi elvytyksen.
Mietin, että nykypäivänä yhteiskunnassa kuolema on vaikeasti hyväksyttävä asia, vaikka sen kai pitäisi olla luonnollinen osa elämää. Metsästä löytynyt mies oli lähes 80-vuotias suunnistajamies, hyväkuntoinen ikäisekseen. Hän sai lähteä saappaat jalassa, rakastamansa harrastuksen parissa rastivälillä, ilman pitkäkestoista tuskaa tai sairastamista.
Tuo tapahtuma vahvisti ajatustani elämästä ja kuolemasta sielujemme matkana. Niin selkeä oli tunne siitä, että mättäällä lepäsi enää ihmisen kuori, sielun majapaikka täällä maan päällä. Sielu oli jo lähtenyt matkaan. Metsän rauhassa se oli kaunistakin. Meidän elossa olevien ihmisten pelästyneet reaktiot sekoittivat sitä rauhaa. Apuun rynnännyt elvytystä yrittävä mies...kuolleen miehen vaimo, jonka järkyttyneet kasvot näin auton ikkunan läpi, kun häntä kyydittiin paikalle...toki ihan luonnollisia ja inhimillisiä reaktioita. Mutta ne painuivat mieleeni.
Minulta meni 9 kuukautta ennen kuin kuljin reitin uudelleen yksin. Aiemmin ei olisi onnistunut. Ystävän ja lasten kanssa yhdessä olemme kulkeneet paikalla, mutta silti sisälleni oli jäänyt jonkinlainen pelkomöykky.
Tällä viikolla olin valmis ja kävin omalla hiihtolenkillä tuossa metsässä kolmesti. Ensimmäisellä kerralla sydän pamppaili ja hengästyin pelosta - en itsekään ensin ymmärtänyt, mitä pelkäsin. Omilla hiihtolenkeilläni sain selvyyden. En pelännyt asiassa niinkään kuolemaa enkä ymmärrystä siitä, että olemme täällä jokainen yksin - matkalla oppimassa asioita, vaan lähinnä mieleeni oli painunut kuollutta elvyttäneen paikalletulijan ja miehensä kuolemasta juuri kuulleen naisen hätä. Olin kantanut sisälläni muiden ihmisten hätää.
Toisella kerralla pelko ei enää päässyt fyysisellä tasolla vallalle, kun olin hyväksynyt asioita. Silti en ollut vielä ihan täysin rauhallisin mielin ja kiiruhdin loppumatkasta pois ladulta ja metsästä.
Kolmannella kerralla, tänään, lähdin jo hyvällä ja odottavalla mielellä nauttimaan hiihdosta. Hiihtämään lähtiessä mietin vielä, olinko päässyt tapahtumasta yli. Aika pian sain nostettua esille mikä vielä vaivasi: Olin viime kevään tapahtumassa ikäänkuin ulkopuolisena, mutta samalla läsnä hyvinkin herkällä hetkellä. Kuitenkin, suunnistuskilpailun vastaava henkilö ja ensihoitajat ottivat kaiken hoitaakseen kuten kuului ja minä ystäväni kanssa poistuin takavasemmalle antaen muille rauhan toimia. En koskaan kohdannut kuolleen miehen vaimoa, jonka näin autossa istumassa, matkalla paikkaan, johon mies kuljetettiin metsästä paareilla. Ymmärsin, että minua vaivasi sanomatta jääneet asiat. Olisin halunnut kertoa naiselle, että kaikesta surusta ja kriisistä huolimatta, minulle jäi vahva tunne, että hänen aviomiehensä lähti rauhallisesti. Metsä, sen mättäät ja sammalpeti ympärillään. Hiihdin ja itkin, päästin heti alkumatkasta irti sanomattomista sanoista ja lähetin ne metsässä matkaan - ehkäpä ne pääsevät perille sitä kautta.
Jotain isoa vierähti pois hartioilta ja mieli keveni. Nautin loppumatkasta luonnon väreistä ja muodoista, eläinten äänistä ja luonnon rauhasta. Metsä tuntui pitkästä aikaa rauhoittavalta ja turvalliselta paikalta. <3
