9 toivetta joulupukille

Tapahtui näinä päivinä ihmisten valtakunnassa, että joulukiire tuskastutti itse kunkin mielen:

- Onko jokaiselle nyt tasapuolisesti lahjoja?

- Onhan nyt kaikki muistettu kutsua ja lähetetty joulukortteja, että jokaisella on hyvä mieli?

- Eikö jouluruokien valmistamista ja lahjojen pakkaamista voisi hoitaa tehokkaammin?

- Miten saadaan luotua täydellinen joulutunnelma?

- Eikö vähempikin jouluhössötys riittäisi?

- Olihan kinkku nyt varmasti tarpeeksi iso ja riittävän ajoissa uunissa?

- Tuleehan joulusta tarpeeksi riemuista juhla, ettei ole tylsää?

- Nyt jos ei tehdä minun mukaani, niin ei tule joulua lainkaan!

- Voisinpa vain hautautua kiireeltä ja rauhattomuudelta...

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja jokaisella meistä on oma tarinamme joulusta.
Yhtä kaikki, voisimme joskus pysähtyä miettimään joulun tarkoitusperää.

Mitä joulu oikeasti merkitsee?
Historiallisesti ja uskonnon kannalta se on Jeesuksen syntymäjuhla.
Ajanlaskun alussa maailmaan syntyi Jeesus-lapsi, jonka syntymän ihmettä menivät katsomaan ja juhlistamaan paimenet ja viisaat tietäjät.  Lapsi, jonka tarkoitus on edelleenkin opettaa meille rakkautta ja hyväksyntää, ennemmin kuin kiirettä ja stressiä.
Maailma on toki muuttunut noista ajoista.
Miltähän olisi kuulostanut, jos tietäjät olisivat käyneet samanlaista keskustelua kuin yllä?

Entäpä joulu lasten juhlana? Mikä siinä on tärkeintä?
Omista lapsuuden jouluista minulle ei ole jäänyt mielikuvaa, että olisin jäänyt jotakin vaille, vaikka silloin tavaramäärä ja valikoima kaupoissakin oli vähäisempää - ja vielä jossain määrin mielen hallittavissa. Lapsuuden jouluista on jäänyt parhaimpana mieleen kiireettömät hetket, rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa vietetty aika sekä tunnelma.
Se, millä mielellä aikuiset valmistautuivat jouluun ja millä mielellä sitä vietettiin.

Ehkä olisi hyvä joskus heittäytyä lapsen näkökulmaan ja miettiä, miltä oma joulu näyttää.
Mikä on tärkeintä, se että kaikki on tiptop vai se, että tunnelma on rento ja kiireetön, oli sitten pöydässä valmislaatikoita tai joulusiivous tekemättä? Kiire on tunne - ja vieläpä itse valitsemme päästämmekö sen vallalle. Onko lopulta tärkeää, löytyykö pöydästä joka sorttia jouluruokaa tai saiko hankittua lahjalistalta kaikki toivelahjat, vai kuitenkin kiireettömyys ja läsnäolo?


Minulla olisi joulupukille yhdeksän toivomusta.
Toivon meille jokaiselle:

1. viisautta olla tasapuolinen ja oikeudenmukainen
2. lämpöä, lempeyttä ja rakkautta - niin itseämme kuin muita kohtaan
3. valovoimaisuutta sekä selkeyttä kulkea omaan suuntaan
4. herkkyyttä nähdä ja kokea elämän kauneus
5. viisautta ja harkintakykyä
6. taitoa huomata tärkeät asiat ja vaihtoehdot
7. iloa ja riemua elämään ja rohkeutta tarttua hetkiin ja mahdollisuuksiin
8. vakautta ja luottamusta asioihin ja itseensä
9. hyväksyntää ja mielenrauhaa


Iloa, valoa ja rakkautta <3

- Tiia

Se lentää sittenkin!

"Cabin crew, please prepare for takeoff," kuuluu nasaaliääni kaiuttimista.

Mitä kaikkea tuon kuulutuksen jälkeen tapahtuukaan ihmisen mielessä?
Odotus tulevasta kohteesta, määränpäästä. Yhdellä kokous, jollain toisella lomamatka.
Joku menee tapaamaan läheistään. Joku saattaa lentopelkoisena puristaa rystyset valkoisina tuolin käsinojia. Yhtäkaikki, kone rullaa kiitotien päähän ja on valmiina nousuun. Moottorien kierrokset kasvavat. Kohta mennään.

Se lyhyehkö hetki, kun lentokone kiihdyttää ja siipien alle tulee nostetta, pyörät irtoavat maasta ja otetaan lisää korkeutta, on tunnelmaltaan jotenkin käsin kosketeltava. Miten monia ajatuksia tuohon hetkeen mahtuu omassa päässä - saati sitten parin sadan kanssamatkustajan päässä.

Ehdin käydä läpi päässäni Edu Kettusen kappaleen alun, suoda ajatuksen niille, joiden lennot ovat päätyneet tuhoon - miltä se on tuntunut matkustajista, entä omaisista, jotka ovat saaneet viimeiset puhelut rakkailtaan. Mietin myös lentokentän henkilökuntaa, heidän työtään. Ovatko he muistaneet kaiken tärkeän? Entä kapteeni, millä mielellä hän on tänään, onko hän varmasti läsnä ja skarppina?
Lopuksi juuri ennen kuin koneen pyörät irtoavat maasta, ehdin vielä hiljaa mielessäni rukoilla.
Enkelit ja kaikkein korkein, suojelkaa tätä lentoa, antakaa sen päästä turvallisesti perille. Samalla pyydän suojelusta myös niille rakkaita, jotka jäävät maan kamaralle.

Kone on saavuttanut lentokorkeuden. Turvavöiden valo piippaa. Tuntuu kuin moni hengittäisi taas.

Laskeutuessa koneessa on jälleen aika hiljaista, kun ihmiset odottavat, miten tasainen laskeutuminen on. Missä vaiheessa pyörät osuvat taas maahan, vauhti alkaa tuntua ja sitä toivoo, että jarrutus onnistuu. On kiitollinen olo, että pääsee turvallisesti perille. 

Ja silti: lentäminen on turvallista. Jännää, mutta suhteellisen turvallista. 

Myös unelmointi on jännää, mutta turvallista - aivan kuten lentäminen. Unelmointi on tärkeää, vaikka se voi välillä tuntua pelottavalta. Se pitää ihmisen elinvoimaisena.

Kun tuhansia kiloja metallia nousee kerta toisensa jälkeen ilmaan ja laskeutuu päästen turvallisesti perille kohteeseen, se on omassa päässäni ihme.  Miksei sitten omien unelmienikin olisi mahdollista nousta lentoon - saada ilmaa siipien alle?

Tärkeintä on antaa unelmilleen tilaa ja uskoa niihin. Kulkea niitä kohti yhtä rohkeasti kuin lentokapteeni lentää konettaan.  Silloin tapahtuu ihmeitä!

Sisukas soturi

Viisas joogaopettajani kysyi minulta keväällä, mikä osa ihmisestä vahvistuu rikkoutumalla.
Hän jatkoi, että ensimmäisiä opettajiamme sydämen asialla ovat äitimme, josta pienenä vauvana joudumme kokemaan repiviä erillisyyden tuntemuksia, sekä ensirakkautemme, joka myös on yleensä riipaiseva kokemus lukuunottamatta niitä harvoja, joilla rakkaus ensi-ihastukseen on kantanut molemminpuolisesti läpi koko elämän.

Toki tuossa ei puhuta fyysisestä, vaan energeettisestä sydämestä.
Ensirakkauden hylkäys teini-ikäisenä on jäänyt mieleeni vahvasti, se oli jopa dramaattista - ja kävin pitkän aikaa läpi siihen liittyvää tuskaa. Näin jälkikäteen tuota aikaa voi jopa katsoa aika huvittuneena. Silloin se oli kuitenkin vahva, aito tunne.

Kun energeettinen sydän haavoittuu, meillä on kaksi vaihtoehtoa: sulkea sydän ja jäädä kiinni kärsimykseen ja katkeruuteen tai päästää irti, kasvaa ja avautua entisestään ihmisenä, koko sydämellään. Valinta on meidän jokaisen oma.
Oma valintani on ollut oppia kaikista kohtaamisista. Toinen ihminen tulee meille peiliksi, joka näyttää meille niin upeat kuin rikkinäiset kohtamme. Jos rakkauden peili särkyy, sillekin on oma tarkoituksensa. Silläkin hetkellä voin kuoria itseäni kerros kerrokselta, päästää irti asioista sekä päästä lähemmäs sisintäni ja sieluani. Kasvan ja avaudun, sydän entistä vahvempana.

Kuoleeko rakkaus toista kohtaan eron hetkellä? Ajattelen ennemmin, että rakkaus muuttaa muotoaan.
Jokainen rakastamani mies säilyy sydämessäni. Jäljelle jää paljon kiitollisuutta siitä yhteisestä polusta, mikä saatiin kulkea ja mitä sain oppia. Joka kerta rakkaudella on ollut elämässäni tarkoitus. Olen oppinut tärkeitä asioita, mm. arvoista, irtipäästämisestä ja itseni rakastamisesta. Olen kasvanut vähitellen, välillä pieniltä tuntuvin askelein, mutta oikeaan suuntaan.

Reikiopettajani muistutti, että vaatii isoa rohkeutta avata sydämensä haavoittumisen jälkeen. Olla uudestaan avoinna rakkaudelle. Miten rohkea sydämeni onkaan, tuo sisukas rakkauden soturi. Se pyrkii aina valoon. Vahvempana ja eheämpänä kuin aikaisemmin.
Ja niin elossa!

Jos haluu saada, on pakko antaa...

...teini-iän kynnyksellä vuonna 1990 soi Tapiolan Garden-hotellin cokis-diskossa
MC Nikke T.  Silloin jotain vähän hurjempaa, nykyaikana sanoituksiltaan ihan pala kakkua.
Mihin sitä ihmiset oikein tottuvatkaan? Tänä päivänä tuntuu kyllä, että on vallalla ennemmin ajatus: Jos haluu saada, on pakko saada. Yhtään mitään ei tarvitse antaa. Kunhan saa itse. Eikä tämä päde vain "niissä jutuissa", vaan ihan kaikessa. Mulle kaikki heti nyt... kyllähän siihen välillä syyllistyn itsekin. Tänään en kuitenkaan aio olla kukkahattutätinä, vaan käännän ajattelun täysin ympäri.

Olen opiskellut tänä syksynä lisää vetovoiman laista. Mielenkiintoinen, muttei yhtään niin yksinkertainen ja helppo aihe, meillä kun jokaisella on uskomuksia ja reunaehtoja, jotka estävät meitä pääsemästä elämän virtaan. Kun vain pääsemme virtaan, mitä kaikkea me voimmekaan saavuttaa? Loppupeleissä virrassa on kyse siitä, mitä haluamme saada.

On niitäkin ihmisiä, jotka ajattelevat liiankin helposti, että jos haluaa saada, on todellakin pakko antaa. Sille on monta nimeä: kiitollisuuden velka, syyllisyys, itsensä vähättely esimerkkeinä...eivät yhtään kauniita asioita. Se voi olla myös jonkinlaista sisäistä, monesti tiedostamatonta ylpeyttä.

Joskus vastoin Mc Nikke T:n sanomaa voikin olla hyvä ajatella nurinkurisesti, ilman, että se on itsekkyyttä: Aina ei ole pakko antaa, jos haluaa saada.
Joskus on myös lupa saada ja vastaanottaa ilman antamista tai vastapalvelusta - ilman syyllisyyttä.


Havahduin syyllisyys-asiaan, kun sain reiki-opettajaltani Hawaijilta tuodun kiven.
Kaunis, pyöreä kivi, upea matkamuisto - ja opettajani tarjosi kiveä minulle, keräämään tylsät ajatukset ja huonot energiat pois. Sisälläni kävi myrsky, kun syyllisyys ja vähättely nousivat jostain mielen uumenista. Minäkö saisin käyttööni tuollaisen kauniin kiven? Takeltelin kyyneleitä pidättäen, etten voi mitenkään vastaanottaa tuollaista kaunista luonnonkappaletta, jonka opettajani oli vartavasten tuonut matkaltaan.

Reikiopettaja havahdutti minut: "Se kivi matkasi Suomeen siksi, että sillä oli tarkoitus. Nyt se pääsee täyttämään sen ja jatkaa matkaansa. Kiven tehtävä oli auttaa ja nyt on oikea hetki. Ei se ole minulta pois. Ajattele, jos me kaikki olemmekin yhtä - se, että otat vastaan kiven, tuo minullekin hyvän olon."

Sen jälkeen olen oppinut, miten tärkeää on opetella vastaanottamaan, saamaan lahjoja elämältä.
Ei se vieläkään helppoa ole, mutta kun niin tapahtuu, huomaan olevani virrassa, jolloin asiat sujuvat helposti ja vaivattomasti. Kun asiasta pääsee jyvälle, se on myös hurjan vapauttavaa.


Jos haluu saada, niin saa vastaanottaa - oikein hyvillä mielin ja luvan kanssa.
Kun olen virrassa, energia liikkuu kehossa, mieli toimii ja olen yhtä maailman kanssa - vastustamattomasti.
Tänään on ollut juuri sellainen upea flow-tunne <3

Camino de Santiago - Mikä valtava määrä kauneutta!

Tänä kesänä olen saanut nauttia koko sydämestäni uusista kokemuksista.
Yksi niistä oli pyhiinvaellus: Samos - Sarria - Portomarin - Palas de Rei - Arzua - A Rua - Santiago de Compostela. Oli itseltäni rohkea valinta ilmoittautua viime syksynä mukaan Marika Borgin matkalle Pyhän Jaakobin vaellusreitille. Vaellus kutsui minua ja onneksi kuuntelin sydäntäni.
Ne olivat unohtumattomat 6 päivää, 145 kilometriä.

Pohjois-Espanjan luonto on monimuotoista. Tammimetsiä, eukalyptuspuita, vihreää ja vehreää luontoa. Vuoristoa, jokia, maaseutua, pikkukyliä... kanssavaeltajia eri puolilta maailmaa. Tungosta tai ruuhkaa ei kuitenkaan tuntenut, sillä kaikilla oli sama suunta, polku, jota kulkea.
Vaikka pyhiinvaellusreitti on nykyaikaistunut vuosien saatossa kahviloineen ja matkamuistomyymälöineen, on reitti silti säilynyt varsin koskemattomana sellaisenaan ja sillä on täysin oma tunnelmansa. Hiljaisuudesta ja luonnon äänistä nauttien, kaikkia aistejaan käyttäen, saattoi tuntea vuosisatojen energiat sekä yhteyden luontoon, ihmisiin ja ihmisyyteen, omiin tunteisiinsa.

Matkalle osui niin auringonpaistetta kuin sadepäiviä. Väsymyskin kuului asiaan. Kaiken kauneuden keskellä myös pettymys piti kohdata, kun jouduin kulkemaan yhden päiväetapin taksilla ja viettämään päivän täysin yksinäni leväten tulehdusta pois. Silläkin oli tarkoituksensa. Seuraavana päivänä tunnetilana olikin sinnikkyys ja itsensä voittaminen, kun auringon noustessa lähdin muiden matkassa jälleen liikkeelle.

Miten suuri vaikutus onkaan sisäisellä puheella, oli se sitten kiitollisuutta tai itsensä arvostamista. Keho ja mieli pyrkivät toimimaan yhteistyössä, kulkien kohti tasapainoa.
Suuri voima on myös kannustavilla, rakkailla ystävillä: heillä, jotka lähettivät terveisiä kotoa käsin ja heillä, joihin sain tutustua matkalla. Matkalla olevien uusien ystävien kesken muodostui lyhyessä ajassa luottamus, kun yhdessä jaoimme kokemuksiamme ja olimme toistemme tukena.

Matkassa tärkeintä ei ollut pelkästään vaellus tai päämäärä, vaan itse matka. Pyhiinvaellus oli kauniiden maisemien lisäksi matka itseensä. Jokainen askel puhdistava ja voimaannuttava. Kuuntelin itseäni ja tulin tietoisemmaksi ajatuksistani. Koin myös hyvinkin henkilökohtaisesti monia valmentajana oppimiani asioita käytännössä, ei vähäisimpänä niistä vastustamattomuuden merkityksen.

Syksyllä alkaneesta sydämen kuuntelusta aukeni muutenkin aivan uudenlainen vuosi - pyhiinvaellus toimi siinä jonkinlaisena huipentumana ja vedenjakajana muistuttamassa omista arvoistani:
Rohkeasti, rehellisesti, rakastaen. Kiitollisena.

On aika ennen ja jälkeen Camino de Santiagon. Buen Camino!

Loistavaa kyykytystä ja hyppyjä epämukavuusalueelle

Kaikelle on aikansa - ja joskus elämäntilanteet pakottavat meidät toimimaan eritavoin kuin olemme suunnitelleet. Ehkä se juuri onkin mielestäni parasta tässä matkassa sen lisäksi, että voimme omilla valinnoillamme valtavasti vaikuttaa asioihin pelkästään muuttamalla suhtautumistamme niihin.
Tämä tietoinen valinta on yksi hyvinvoinnin palikoista. Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu monia palikoita. Minutkin valmentajaksi kouluttaneen Marika Borg:n mukaan hyvinvointi koostuu mielen asioiden lisäksi mm. liikunnasta ja ruokavaliosta. Nämä asiat vaikuttavat energiakiertoon.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi on asia, jota haluan itsekin toteuttaa elämässäni: Lisätä tietoisia valintoja ja läsnäoloa, opetella lisää itsestäni ja huolehtia parhaani hyvinvoinnin palikoista.
Syksy oli jonkinlaista erityistä matkaa oman mielen kanssa. Nyt keväällä omasta aarrekartastanikin löytyy niin monipuolinen ja kehoa rakastava ruokavalio kuin voimaa ja tasapainoa tuova liikunta.
Tälläkin kertaa kartta on toiminut vahvana suunnannäyttäjänä mielelleni - ei siis ole pikkujuttu mitä siihen päätyy laittamaan. Niillä asioilla on taipumus toteutua helposti ja vaivattomasti ja ehkä ennen kaikkea yllättävästi.

Tänään on kulunut 8 viikkoa siitä, kun minulle yllättäen tarjoutui tilaisuus aloittaa paikallisessa, uudistetussa liikuntakeskuksessa asiakkaana. Se oli sopiva siirtymä kansalaisopiston jumpista, jotka keväällä aloitin tarkoituksena palauttaa mieleen joogaa lukuunottamatta hyllylle unohtunut liikunta.

8 mahtavaa viikkoa ovat muuttaneet jo tässä vaiheessa paljon. Elimistö on herännyt yli puoli vuotta kestäneestä talviunesta! Kehoon pakkautunut energia on alkanut taas virrata. Olen löytänyt kehostani unohtuneita lihaksia. Lapsetkin ovat tottuneet, että äiti käy välillä jumpassa ja yhdessä ollaan leikkimielisesti pullisteltu ja vertailtu hauiksia, sellaisetkin kun ovat alkaneet löytyä.
Keuhkot voivat paremmin. Kahdeksaan viikkoon en ole joutunut kertaakaan turvautumaan selkäkipujen takia särkylääkkeeseen ja itseasiassa selkäkivut ovat hävinneet - se jos mikä on voitto!

Mikään fitness-liikkuja minusta ei tule. Liikun omaksi ilokseni ja hyvinvoinnin takia.
Jumppaan haluan lähteä hyvällä mielellä ja ilolla.

Liikunnan lisääminen on ollut kaksijakoinen asia - toisaalta tervetullut asia elämään, toisaalta se on vaatinut niin pieniä kuin suuria hyppyjä epämukavuusalueelle. Hypyillä on ollut iso merkitys. Ne ovat laajentaneet mukavuusaluetta. Ihan niin kuin kaikki epämukavuusalueelle hyppääminen tekee, oli asia mikä hyvänsä. Olen huomannut, että kaipaan liikuntaa ja ulkoilua päivittäin ihan uudella tavalla.

Viikko sitten saavuin jumppasalille hieman myöhässä, juuri tunnin alkaessa. Viime tipassa saapuminen täpötäyteen jumppasaliin on matalan profiilin jumppaajalle vähän liian näyttävä sisääntulo, kun kaikkien päät kääntyivät katsomaan, kuka tulee paikalle. Ohjaaja huikkasi korokkeeltaan, että edessä oli paras paikka jäljellä. Juurikin niitä paikkoja, jotka useimmiten jäävät tyhjäksi ellei niitä täytä joku menevä fitness-jumppari.

Tunsin, että nyt hypätään epämukavuusalueelle ja lujaa. Nielaisin, hengitin syvään ja nyökkäsin ohjaajalle ja muille jumppareille hymyillen ja selvitin tieni naisten ohi korokkeen eteen. Samalla tajusin, että voin joko kärvistellä koko tunnin miettien, että takanani useampi kymmenen naista tuijottaa, miten suoriudun tunnista tai voin antaa mennä täysillä ja asenteella, nauttien rytmistä, musiikista, liikkeestä ja hiestä.

Valitsin jälkimmäisen - ja hetken kuluttua en enää edes muistanut koko asiaa. Itseasiassa ohjaaja oli aivan oikeassa siinä, että eturivissä oli paras paikka. Ohjaajaan sai katsekontaktin eri tavalla ja liikkeetkin näki selvemmin, kun kukaan pidempi ei heilunut edessä. Erittäin positiivinen kokemus siis. Sen jälkeen olen jopa nauttinut siitä, ettei ole ollut tarvetta rynnätä saliin varaamaan takanurkasta paikkaa, mikä on monelle tavisjumpparille tuttu kilpajuoksu. Kannustustakin on tullut, kun esimerkiksi tänään ohjaaja tervehti ilahtuneena: "Katos, sä olet siinä edessä, hieno homma!"

"Sussa on voimaa ja sä olet kaunis..ja sä olet vapaa, kuin metsäkauris..."
8 viikossa on tullut tehtyä tuonkin Aurinkokuningatar-kappaleen tahdissa useampi sata erilaista kyykkyä. Vaikka matkaa vielä on, niin mikään ei ole upeampaa kuin huomata, miten kunto on parantunut. Pieniä askeleita ja niiden myötä joka kerta huomaan, että muutoksia tapahtuu.
Kestävyys paranee, voima lisääntyy, pystyn paremmin liikkeisiin, jotka aikaisemmin olivat mahdottomia tai tuntuivat epämukavilta. Ihan mahtavaa huomata, mihin tällainen taviskin pystyy!

Tänään 8 viikon kunniaksi hurrasin mielessäni, kun tein tutun sarjan lopussa 8 syväkyykkyä aikaisempien peruskyykkyjen sijaan. Ruoan sijaan palkitsin itseni tulppaaneilla. Sekin näiden 8 viikon aikainen muutos: olen vaihtanut karkkipussin useamman kerran kukkiin.
Pienin kyykyin ja askelin siis suurta etenemistä - ja mukavuusalueen kasvattamista.

                                            Kyykkytulppaanit :)

Rohkeasti, rehellisesti, rakastaen

Suomen lippu. Se oli puolitangossa, kun ajoin tänään töistä kotipihaan. Yhtäkkiä huomasin siirtyneeni mielen syövereihin. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia. Kysymyksiä, kuten: Kuka on kyseessä? Vanha vai nuori? Onko se joku, jonka kanssa olen ollut talkoohommissa ja lumitöitä tekemässä yhtäaikaa? Ehkä joku, jota olen juuri jokin aika sitten tervehtinyt aamulla pihalla? Mitenhän omaiset voivat ja miltä heistä tuntuu?

Mieleen virtasi omia ajatuksia kuolemasta ja sielusta. Sielunvaelluksesta.
Jokaisella on toki omat ajatuksensa siitä, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Minulle koko ihmisen matka on jollainlailla kaunis ja pyhä. Olemme oppimassa täällä tärkeitä asioita ihmisyydestä, toisistamme ja rakkaudesta - iloa, surua, kaikkia mahdollisia tunteita kohdaten.

Tarkoitus olisi nauttia matkasta. Onnellisuudeksi sitä kai sanotaan. Enkä tarkoita vain sitä nami-nami-onnellisuutta, vaan onnellisuutta ja kiitollisuutta niistä pienistäkin asioista mitä elämässä on. Kiitollisuutta vaikkapa siitä, että meillä keskiverto taviksilla on asiat kuitenkin aika hyvin, vaikka elämä tarjoilee välillä kuoppia, joskus syviäkin. Olen pannut merkille, että usein ne, joille kuoppia osuu kohdalle jopa epäreilulta tuntuva määrä, ovat niitä, jotka valittavat vähiten. Ehkä he ovat oivaltaneet elämästä jotain arvokasta.

Noiden pohdintojen kanssa matkasin joogaan, jossa aiheena oli osuvasti onnellisuus, joka tulee ihmisen sisältä. Asia, johon voimme oikeastaan lopulta vain itse vaikuttaa. Tällä kertaa mieleni ei niinkään hiljentynyt harjoituksissa, vaan tuntui, että ajatukset ennemmin virtasivat mielen sopukoissa ja ottivat paikkansa. Tuli tarve kirjoittaa.
Meillä ihmisillä on valtavat voimavarat, kun vain valjastamme ne käyttöön. On mahdollisuus elää elämänmakuinen elämä kolmella "ärrällä": rohkeasti, rehellisesti ja rakastaen. 

Sitten, kun on aika poistua täältä, sen voi tehdä rauha sydämessä, omaa elämäänsä kunnioittaen. Tai vaikka pieni pilke silmäkulmassa (Kyllä, uskon, että sieluillakin voi niin olla...).

Kävelin pihan poikki takaisin joogasta. Lippu oli jo laskettu. Sen kuva piirtyi vielä mieleeni:
Suomen lippu, niin nuutuneena siinä roikkumassa. Kai se kuvastaa tänne jääneiden ihmisten surua ja lopullisuutta enemmän, kuin hyvästejä lähteneelle.
Mielessäni näin lipun ylväästi lipputangon huipulla. Loisteliaasti lähettämässä tuon sielun matkaan. <3

(Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran Facebookissa 22.3.2017)

Mikä on sun turvasana?

Tänään, kun ajoin autolla zumbaan, soi radiossa Jenni Vartiaisen Turvasana.
Olen sitä mieltä, että sellainen turvasana olisi ihan hyvä olla meillä jokaisella - ihan vaan silloin kun alkaa pipo kiristää päätä. 

Mietin, mikä oma turvasanani olisi ja päädyin siihen, että se on HYMY.
Siihen sisältyy molemmat asiat (hymy ja hengitys), jotka tarvitsen, kun stressaavan tilanteen takia alkaa näyttää siltä, että sisäinen luolamieheni pääsee purkautumaan väärällä hetkellä. Ja tarkoitan esimerkiksi raivostumista jollekin tunnekuohuuni syyttömälle henkilölle tai muuten vaan lähiympäristölle ympäristöjätteenä olemista...

Hymy on keino rauhoittaa mieli.
On tutkittu, että jopa tekohymy viestittää aivoillemme, että tilanne on hallinnassa ja sisäinen luolamiehemme voi rauhoittua. Hymy syventää automaattisesti hengitystä, mikä osaltaan auttaa mieltä rauhoittumaan lisää.

Hymyily on vieläpä täysin ilmaista - ja erittäin suurella todennäköisyydellä tarttuu toisiin ihmisiin.
Hymy välittää itsesi lisäksi myös muille rentoutta: Ei hätää, kaikki hyvin, minua ei tarvitse pelätä. Mitä mainioin turvasana siis.

Turvallista päivää kaikille!