Tiia Maaria

Tiia Maaria
Kuva: Paula Artes, Valon Sielu

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Rakkautta ilmassa

Tänään päädyin lähtemään ex-tempore treffeille työpäivän päätteeksi.
Minua hymyilytti lähtiessäni kävelemään hiekkatietä.
Katselin jylhiä rantakallioita, tunsin meren tuoksun ja puhdistavan lempeän merituulen.
Se tuntui juuri oikealta paikalta.

Ulkoilun jälkeen sain nauttia nepalilaisen ravintolan illallisesta.
Skoolasin vesilasilla, nautin ruoasta ja rauhallisesta fiiliksestä.

Päätin, että tällä kertaa avaan tunteeni rehellisesti, pistän kortit avoimena pöydälle.
Kävin läpi, mitä arvostan, mistä olen kiitollinen. Toivotin uudet asiat tervetulleeksi.
Tuntui ihan juhlalta!

En tiedä mitä ravintolapöydästä huokui, ehkä rakkaus tai tyytyväisyys juuri siihen hetkeen...ainakin hymy tarttui, sillä kaikki ihmiset vastasivat hymyyn kulkiessaan ohitse.

Nautin illasta todella paljon.
Niin sen kuuluu ollakin, että on helppo ja hyvä olla.
On tärkeää antaa aikaa ihmiselle, josta välittää.
Tänä iltana se on olin minä itse.

Kun töiden jälkeen oli vapaailta edessä, mietin hetken, kysynkö ystävää mukaan ulkoilemaan ja syömään. Olin melkein soittamassa, kun aloin kuunnella sydäntäni ja sitä mitä tarvitsin juuri sillä hetkellä: rauhaa, hiljaisuutta, hetken itseni kanssa.
Nuo olivat ihan huipputreffit - läsnäolevasti itselleni, nauttien!

Saatoin itseni kotiin, sytytin takkaan tulen ja kaivoin kitaran esille.
Tämä hetki. <3




sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Kun aika pysähtyi

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun muistatte kauppakeskuksen oven suussa, miksei ole kovin viisasta lähteä asioille jouluaaton aattona. Ihmisiä kuhisee, parkkipaikoilla on ruuhka. Minulla oli hyvä syy lähteä ruuhkan keskelle: tapasin ystävän, istuimme hetken kahvilassa ihmisvilinän keskellä ja vaihdoimme kuulumiset. Tärkeää siis.

Ihmisvilinä... Minne kaikilla on kiire, mietin, kun palasin kahvilasta autolle. Ihmiset kiiruhtivat ohitseni. Tuntui kuin olisin ollut hidastettu filmi toimintaleffan keskellä.
Selviämiskeinoni ruuhkaisissa kauppakeskuksissa, joista en niin nauti, on oma suojakupla ja hyräily. Puhun myös yksinäni, minkä eräs herra todisti viime viikolla paikallisessa supermarketissa. Melkein törmäsimme, kun itsekseni puhuessa tein täyskäännöksen ja selitin, että "ai niin, tuollahan ne maidot ovat". Miestä nauratti ja niin minuakin. Huikkasin, että itsekseni mä tässä vaan höpötän ja toivotin hyvät joulut.
Hymyily taas on lisäkeino tuoda kiireen keskelle eloa. Yllättävän moni ihminen hymyilee takaisin, kun heille lähettää iloisen hymyn.

Ihmisvilinän jälkeen mieleeni tuli piipahtaa edesmenneen mummuni siskon luona.
Pakko myöntää, etten ollut nähnyt häntä muutamaan vuoteen ja hetken mietin ovikelloa soittaessani, tunteeko hän minut vielä. No, toki tunsi - nauroi vielä, että ainahan minä siellä pikkutyttönäkin kävin, kun mummukin asui naapurissa. Niin tosiaan kävinkin. Muistan leivonnaisten ja lihapullien tuoksut rappukäytävässä, maatuskanuken,  leipomishetket mummun kanssa, paljon muutakin. Ennen kaikkea 70-luvulta tutun kellertävän-vihertävän-rusehtavan seinien värityksen. Aina oli hyvä mennä mummulaan ja välillä piipahtaa hänen siskollaan. Se oli hiukan jännempi paikka, siellä kun ei ihan joka kerta käynyt.

Sinne minä suuntasin, mummuni siskon luokse, kauppakeskuksen ihmisvilinästä, kiireisten ihmisten keskeltä. Tuntui, että aika pysähtyi, kun astuin peremmälle. Kuulin seinäkellon äänet siinä jutellessamme. Mikä ihana rauha!
Tuo mummoni sisko, 80-vuotias, ikäisekseen hyvässä kunnossa oleva nainen, otti minut vastaan ilahtuneena. Kiireettä. Jutteli silmät loistaen. Mietin, miten paljon viisautta vanhemmilla ihmisillä onkaan, mistä me muut voisimme oppia paljon. Jotkut näkevät mummot ja papat vain vanhuksina, eikä heille tule mieleen, että näillä ihmisillä on jokaisella takanaan vähintään yhtä mehevä, ehkä jopa villimpikin elämäntarina kuin meillä nuoremmilla. Olisin voinut jäädä kuuntelemaan tarinoita ja juttelemaan pidemmäksikin aikaa. Se oli mindfulnesia parhaimmillaan - ja muutama tunti vierähti huomaamatta.

Lopuksi halasin ja toivotin lämmintä joulua. Näin sen pilkkeen tämän viisaan naisen silmissä vielä ennen lähtöäni ja mietin, että tuo oli yksi parhaista jouluhetkistäni.

Rauhallista ja satumaista joulua - ollaan läsnä toisillemme!


Siellä mummulassa... <3




perjantai 23. marraskuuta 2018

Peilataan, kun tavataan!

Radiosta jäi soimaan päähän Roy Orbisonin In Dreams -kappale niin voimakkaana korvamatona, että pitihän se laulaa luikauttaa kotistudiolla. :D

Koskettava kappale, joutuuhan elämässä hyvästelemään rakkaita ihmisiä hetkeksi tai pidemmäksi aikaa - joskus jopa ikuisiksi ajoiksi (mitä ikuisuus ikinä tarkoittaakaan). Joskus ei edes ole mahdollisuutta hyvästellä, jos vaikka lähtö toiseen ulottuvuuteen tulee yllättäen.

Elämä tuo mukanaan epämukaviakin asioita, mille emme voi mitään - kuoppia, esteitä, korkealta tuntuvia vuoria. Sen kuuluukin tuoda niitä. Muuten emme saisi mahdollisuutta kasvaa. 
Jokainen kohtaamamme ihminen voi toimia tärkeänä peilinä. Ystävät, tuttavat ja vaikkapa kaupan kassa peilaavat meille itseämme ja omaa toimintaamme. 

Erityisen hyviä kasvunpaikkoja tuovat rakkaamme. He peilaavat meissä monia syviäkin asioita pintaan, antaen näin kallisarvoisen mahdollisuuden käsitellä asiaa - ja parhautta on, jos käsittelyn voi tehdä turvallisesti tietäen, että mitä ikinä nousee, niin rakkaat pysyvät vierellä. Se vie ylöspäin kasvun portaissa, parhaimmillaan yhdessä. Rakkaita ja niin tärkeitä peilejä, voisi siis sanoa.

Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Meillä on mahdollisuus valita, katsommeko rohkeasti peiliin ja käsittelemme esiin nostetut asiat - ne kun saattavat kuitenkin odottaa uudelleen kulman takana, jos heitämme peilin syrjään. 
Sen lisäksi voimme valita tavan, miten käsittelemme asian. Meillä on mahdollisuus valita hyvä ja lempeys, valita mennä eteenpäin tuulesta ja tuiskusta huolimatta, valita rakkaus. 

Joskus voi olla rankkaakin käsitellä vaikeita asioita, mutta palkintona on yleensä lopulta helpottunut olo, ilon ja rakkauden kokemus. Rohkeat valinnat laajentavat mukavuusaluettamme. Silloin rakkauskin laajenee niin itsessämme kuin muissa. On iso ero, elääkö elämänsä pelon vai rakkauden kautta. Toki pelkoja on jokaisella - ja vähintäänkin ne rakkaat kohtaamamme peilit nostavat niitä meissä esiin, antaen mahdollisuuden puhdistua ja päästää irti vanhasta, hioutua timanteiksi ja rakastaa itsemme eheämmiksi. Ei siis tarvitse haluta laulun sanoin elää unelmissa, vaan tästä elämästä voi tehdä unelmaa, sellaista mehukasta elämää.

Peilataan, kun tavataan! 

Ja se kappale…se löytyy facebookista:

Sen perään suosittelen vaikkapa hieman kantria. ;-)

lauantai 29. syyskuuta 2018

Ystäväni kepit

”Sinulle tuleekin vähän erilainen syksy”, sanoi lääkärini, ja jatkoi, että ”Koeta nyt olla varovainen ja ottaa iisisti tai muuten joudun laittamaan sinut kokovartalokipsiin, että maltat olla aloillasi”.

Aika on saanut uuden merkityksen viimeisen kolmen viikon aikana.
Tiedättekö sen tunteen, kun tulee pakkopysäytys? Elämä tuppaa antamaan meille sitä mitä tarvitsemme - ja joskus mitä kummallisimmalla tavalla. Näin kävi minullekin. 

Isojen muutosten keskellä alkoi olla kova vauhti, koetin olla tehokas. Kalenteri täynnä enemmän ja vähemmän tärkeitä, pakollisia ja vapaaehtoisia, ihania menoja. Vauhdikas syksy luvassa, jopa niin vauhdikas, että mietin muutaman kerran, mitenhän kaiken rehellisesti jaksankaan. 
Yllättäen jokin puuttui peliin. Kaaduin rappusissa. Lensin taaksepäin kaaressa, iskin selkäni lujaa askelmaan. Noissa muutamissa sekunneissa ehdin käydä läpi monta ajatusta siitä, mitä elämässäni on takana ja mitä on vielä edessä. Ymmärrän nyt paremmin sanonnan siitä, että  elämä vilisee silmissä kuin filminauha. Samalla kuulin mieleni huutavan ”Ei, en halua, että kaikki on tässä!”.

Makasin portaiden alla lattialla. Olin yksin, puhelin sivummalla. Kipu oli viiltävää ja hetken tunnustelin, pääsenkö liikkumaan. Kyyneleet nousivat niin kivusta, säikähdyksestä kuin kiitollisuudesta, että pääsin tukeutumaan seinään ja nousemaan jaloilleni. Lääkäri määräsi selälle lepoa ja parantumisaikaa. Kiire ja menot katosivat hetkessä, kun arki muuttui hitaammaksi ja tarvitsin muiden apua liikkumiseen ja muuhun. Pieni pysähdys, ajattelin, mutta vähän minä tiesin.

Viikon sisään toistamiseen ilmoittauduin lääkäriasemalla, kun selkää varoessani kompastuin ja mursin jalkapöydän. Minua hymyilytti, kun hyppelin rakkaan kainalossa tutun vastaanottovirkailijan luokse. Nauroimme yhdessä, että voisin hankkia kanta-asiakaskortin. Poistuin lääkäristä elämäni ensimmäisten kyynärsauvojen, tuttavallisemmin keppien, kanssa hämmentyneenä, mutta kieltämättä myös nauraen elämän sattumuksille. 

Murtunut jalkapöytä ja ruhjeista kipeä selkä…muutaman kerran ehdin kysyä: miksi? Tuntui haastavalta pysähtyä, hoitaa itsensä kuntoon. Selkä muistutti ruhjeista kunnolla ja jalkaa piti varoa. Olin täysin muiden avun varassa. Keppien kanssa liikkuminen oli yhtä rävellystä. Muutaman kerran mietin, että heittäisin ne jorpakkoon. Sadattelin tilannetta. Lopulta ymmärsin, ettei se auta asiaa - päinvastoin.

Viikon kuluttua sauvojen tulosta elämääni, tein niiden sekä koko tilanteen kanssa sovinnon. Päätin, että sauvat ovat ystäväni, auttavat minua, kunnes pääsen taas liikkumaan itsenäisesti. 
Hyväksyin tilanteen. Samantien tapahtui jotain: Tuskastuminen väheni ja aloin nähdä asioita uudessa valossa. Huomasin monia pieniä asioita, mitä muuten kiireessä en olisi ehtinyt nähdä. Mieli parani lisää, kun pääsin avustettuna, kepit mukanani ja jalka nätisti pakattuna, lähtemään joogaan nauttimaan osasta harjoituksia ja ennen kaikkea hyvistä energioista. 
Energiat alkoivat virrata kehossa ja jalka on sen jälkeen alkanut tuntua hiukan paremmalta. Mielessä on vahvistunut ja kirkastunut ajatus, että asiat ovat kuitenkin hyvin. Olisi voinut sattua pahemminkin.

Kolmen viikon aikana olen ehtinyt olemaan ajatusteni kanssa niin rauhallisin mielin kuin alkuun hyvinkin paljon tuskastuneena tilanteeseen. Avun vastaanottaminen on ollut haastavaa, mutta samalla on ollut upeaa huomata, miten elämässäni on rakkaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet monin tavoin. 
Vastaanottaessani apua olen pohtinut paljon, mitä annettavaa minulla on muille tässä elämässä. On tehnyt hyvää seistä alastomana totuuden edessä: Kuka minä olen? Miksi minä olen? Mitä olen suhteessa muihin? Kiitollisena saan olla ja elää tätä ihanaa, mehevää elämää kaikkinensa, niin iloineen kuin suruineen!

Antaminen ja vastaanottaminen. Kiitollisuus.
Rakkaus. Läsnäolo. Luottamus. Hyväksyntä. 
Isoja asioita!

Elämä pitää huolta meistä, kun luotamme siihen, että asiat järjestyvät. 
Kaikelle on tarkoituksensa. 

Keppeihin ja muihin ystäviin tukeutuen, innolla ”kahden jalan kävelylenkkejä" odottaen,

Tiia


lauantai 24. helmikuuta 2018

Oikea hetki

Tänään on ollut hieno päivä: Iivo Niskanen hiihti olympiakultaa - minä hiihdin pelkoni pois.

Mitä se tarkoittaa? En usko, että on kovin montaa ihmistä, jolla ei olisi sisällään selvitettäviä asioita, olivatpa ne pieniä arkipäivän ongelmia, pelkoja, kaunoja, sanomattomia asioita, jopa vihaakin. Tai padottua rakkautta. Joskus niitä voi jättää käsittelemättä tiedostamattaan, joskus taas lakaista maton alle tarkoituksella. Joskus taas käsittely vaatii oikeaa hetkeä.

Pahimmillaan nuo asiat voivat vaikuttaa elämäämme ja valintoihimme hyvinkin paljon. Emme kuuntele sisintämme ja sydäntämme, vaan valitsemme jollain muulla perusteella, mikä tuntuu ehkä helpoimmalta tieltä. Se voikin toimia monesti jollain tavalla - mutta toisaalta jokainen meistä tietää tai voi ainakin kuvitella, millainen vapaus ja helpottuneisuuden tunne tulee, kun omalta kohdaltaan jokin pitkään vaivannut painolasti putoaa.

Itseäni pelko lamaannutti sen suhteen, missä voin ulkoilla. Kotini vieressä on kaunis metsä, jossa on mukava kävelyreitti ja näin talvisin hiihtolatu. Viime vuoden toukokuussa tuon reitin varrella minua ja ystävääni pyydettiin yllättäen apuun. Ystäväni lähti ambulanssia vastaan, minä juoksin avun pyytäjän kanssa keskemmälle metsää, valmiina käyttämään juuri kerrattuja ensiaputaitoja. Paikalle päästyämme oli selvää, ettei niitä kuitenkaan enää tarvittu. Hätäkeskuskin vahvisti asian meille.

Avun pyytäjä lähti metsän keskeltä takaisin metsäautotielle ja minä jäin ensimmäistä kertaa itsekseni kuolleen ihmisen vierelle. Joillekin se voi olla vaikkapa työn puolesta tuttua, minulle ei. Mietin hetken, mitä pitäisi tehdä. Silitin vanhaa miestä ja toivotin hänelle hyvää matkaa, mikäli hänen aikansa oli nyt mennä. Paikalle saapui toinen ulkopuolinen metsäretkeilijä, joka hädissään koetti vielä elvyttää miestä, vaikka ambulanssimiehet huusivat jo kaukaa, että tämä lopettaisi elvytyksen.
Mietin, että nykypäivänä yhteiskunnassa kuolema on vaikeasti hyväksyttävä asia, vaikka sen kai pitäisi olla luonnollinen osa elämää. Metsästä löytynyt mies oli lähes 80-vuotias suunnistajamies, hyväkuntoinen ikäisekseen. Hän sai lähteä saappaat jalassa, rakastamansa harrastuksen parissa rastivälillä, ilman pitkäkestoista tuskaa tai sairastamista.

Tuo tapahtuma vahvisti ajatustani elämästä ja kuolemasta sielujemme matkana. Niin selkeä oli tunne siitä, että mättäällä lepäsi enää ihmisen kuori, sielun majapaikka täällä maan päällä. Sielu oli jo lähtenyt matkaan. Metsän rauhassa se oli kaunistakin. Meidän elossa olevien ihmisten pelästyneet reaktiot sekoittivat sitä rauhaa. Apuun rynnännyt elvytystä yrittävä mies...kuolleen miehen vaimo, jonka järkyttyneet kasvot näin auton ikkunan läpi, kun häntä kyydittiin paikalle...toki ihan luonnollisia ja inhimillisiä reaktioita. Mutta ne painuivat mieleeni.

Minulta meni 9 kuukautta ennen kuin kuljin reitin uudelleen yksin. Aiemmin ei olisi onnistunut. Ystävän ja lasten kanssa yhdessä olemme kulkeneet paikalla, mutta silti sisälleni oli jäänyt jonkinlainen pelkomöykky.

Tällä viikolla olin valmis ja kävin omalla hiihtolenkillä tuossa metsässä kolmesti. Ensimmäisellä kerralla sydän pamppaili ja hengästyin pelosta - en itsekään ensin ymmärtänyt, mitä pelkäsin. Omilla hiihtolenkeilläni sain selvyyden. En pelännyt asiassa niinkään kuolemaa enkä ymmärrystä siitä, että olemme täällä jokainen yksin - matkalla oppimassa asioita, vaan lähinnä mieleeni oli painunut kuollutta elvyttäneen paikalletulijan ja miehensä kuolemasta juuri kuulleen naisen hätä. Olin kantanut  sisälläni muiden ihmisten hätää.
Toisella kerralla pelko ei enää päässyt fyysisellä tasolla vallalle, kun olin hyväksynyt asioita. Silti en ollut vielä ihan täysin rauhallisin mielin ja kiiruhdin loppumatkasta pois ladulta ja metsästä.

Kolmannella kerralla, tänään, lähdin jo hyvällä ja odottavalla mielellä nauttimaan hiihdosta. Hiihtämään lähtiessä mietin vielä, olinko päässyt tapahtumasta yli. Aika pian sain nostettua esille mikä vielä vaivasi: Olin viime kevään tapahtumassa ikäänkuin ulkopuolisena, mutta samalla läsnä hyvinkin herkällä hetkellä. Kuitenkin, suunnistuskilpailun vastaava henkilö ja ensihoitajat ottivat kaiken hoitaakseen kuten kuului ja minä ystäväni kanssa poistuin takavasemmalle antaen muille rauhan toimia. En koskaan kohdannut kuolleen miehen vaimoa, jonka näin autossa istumassa, matkalla paikkaan, johon mies kuljetettiin metsästä paareilla. Ymmärsin, että minua vaivasi sanomatta jääneet asiat. Olisin halunnut kertoa naiselle, että kaikesta surusta ja kriisistä huolimatta, minulle jäi vahva tunne, että hänen aviomiehensä lähti rauhallisesti. Metsä, sen mättäät ja sammalpeti ympärillään. Hiihdin ja itkin, päästin heti alkumatkasta irti sanomattomista sanoista ja lähetin ne metsässä matkaan - ehkäpä ne pääsevät perille sitä kautta.

Jotain isoa vierähti pois hartioilta ja mieli keveni. Nautin loppumatkasta luonnon väreistä ja muodoista, eläinten äänistä ja luonnon rauhasta. Metsä tuntui pitkästä aikaa rauhoittavalta ja turvalliselta paikalta. <3









tiistai 9. tammikuuta 2018

Rakkausmöykky


Viikon verran ja erityisesti tämän päivän olen mennyt ja säheltänyt kuin duracell-pupu, saanut paljon aikaan töissä tänäänkin, vaikkei siltä joka hetki tuntunut.
Monta asiaa yhtäaikaa, kova kiire näin tammikuun alussa, netin löytyminen tökki työkoneella...kahvikin unohtui melkein juoda, onneksi työkaveri muistutti siitä. Toisaalta ihanaa haipakkaa, ja ihanien työkavereiden kanssa tuli naurettuakin paljon, samoin kohtasin tyytyväisen iloisia asiakkaita - mutta pään sisälle oli kertynyt iso harmaa suoritusmöykky.

Tänään minulla oli suuri ajatus: pääsen illalla joogaan rentoutumaan. Kiireellä pakkasin töissä koneet ja ajelin autolla kotiin, että ehtisin joogaan. Vielä kovemmalla kiireellä vaatteiden vaihto ja joogakamppeiden kerääminen  mukaan. Tiesin olevani pari minuuttia myöhässä. Samalla takaraivossa jyskytti tekemättömät työt ja kuitenkin myös se, että jooga on tärkeää.

"Jooga on tärkeää, se rentouttaa...Täytyy olla paikalla vuoden ensimmäisellä joogatunnilla..."-hoki mieleni.  Kun sain joogamatto kainalossa kotioven kiinni, jokin sai pysähtymään. Hengitin syvään ja mietin, että ei näin. Joogaan ei mennä suorittamaan. Ajatushan on joogassakin kuunnella omaa kehoa ja sisintä. Pysähtyminen on mitä parhainta mielen joogaa.
Huokaisin, avasin kotioven ja vaihdoin joogakassin eteisessä odottaneeseen pussilliseen  muoviroskia. Lähdin kävelylenkille kierrätyspisteelle  hengittelemään kipakkaa ulkoilmaa.

Kotiin palatessa mieli oli rauhallinen. Melkein itketti, kun tuntui niin hyvältä tehdä oikea valinta.
Oikeastaan tärkeä askel siihen suuntaan, mitä olen luvannut itselleni: pitää itsestäni parempaa huolta, rakastaa itseäni enemmän. Se ei aina ole helppoa.
Tänään kuitenkin olen onnellinen ja  kiitollinen, että onnistuin muuttamaan suoritusmöykyn rakkausmöykyksi:
Kuuntelin itseäni ja lopetin suorittamisen.💖




lauantai 23. joulukuuta 2017

9 toivetta joulupukille

Tapahtui näinä päivinä ihmisten valtakunnassa, että joulukiire tuskastutti itse kunkin mielen:

- Onko jokaiselle nyt tasapuolisesti lahjoja?

- Onhan nyt kaikki muistettu kutsua ja lähetetty joulukortteja, että jokaisella on hyvä mieli?

- Eikö jouluruokien valmistamista ja lahjojen pakkaamista voisi hoitaa tehokkaammin?

- Miten saadaan luotua täydellinen joulutunnelma?

- Eikö vähempikin jouluhössötys riittäisi?

- Olihan kinkku nyt varmasti tarpeeksi iso ja riittävän ajoissa uunissa?

- Tuleehan joulusta tarpeeksi riemuista juhla, ettei ole tylsää?

- Nyt jos ei tehdä minun mukaani, niin ei tule joulua lainkaan!

- Voisinpa vain hautautua kiireeltä ja rauhattomuudelta...

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja jokaisella meistä on oma tarinamme joulusta.
Yhtä kaikki, voisimme joskus pysähtyä miettimään joulun tarkoitusperää.

Mitä joulu oikeasti merkitsee?
Historiallisesti ja uskonnon kannalta se on Jeesuksen syntymäjuhla.
Ajanlaskun alussa maailmaan syntyi Jeesus-lapsi, jonka syntymän ihmettä menivät katsomaan ja juhlistamaan paimenet ja viisaat tietäjät.  Lapsi, jonka tarkoitus on edelleenkin opettaa meille rakkautta ja hyväksyntää, ennemmin kuin kiirettä ja stressiä.
Maailma on toki muuttunut noista ajoista.
Miltähän olisi kuulostanut, jos tietäjät olisivat käyneet samanlaista keskustelua kuin yllä?

Entäpä joulu lasten juhlana? Mikä siinä on tärkeintä?
Omista lapsuuden jouluista minulle ei ole jäänyt mielikuvaa, että olisin jäänyt jotakin vaille, vaikka silloin tavaramäärä ja valikoima kaupoissakin oli vähäisempää - ja vielä jossain määrin mielen hallittavissa. Lapsuuden jouluista on jäänyt parhaimpana mieleen kiireettömät hetket, rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa vietetty aika sekä tunnelma.
Se, millä mielellä aikuiset valmistautuivat jouluun ja millä mielellä sitä vietettiin.

Ehkä olisi hyvä joskus heittäytyä lapsen näkökulmaan ja miettiä, miltä oma joulu näyttää.
Mikä on tärkeintä, se että kaikki on tiptop vai se, että tunnelma on rento ja kiireetön, oli sitten pöydässä valmislaatikoita tai joulusiivous tekemättä? Kiire on tunne - ja vieläpä itse valitsemme päästämmekö sen vallalle. Onko lopulta tärkeää, löytyykö pöydästä joka sorttia jouluruokaa tai saiko hankittua lahjalistalta kaikki toivelahjat, vai kuitenkin kiireettömyys ja läsnäolo?


Minulla olisi joulupukille yhdeksän toivomusta.
Toivon meille jokaiselle:

1. viisautta olla tasapuolinen ja oikeudenmukainen
2. lämpöä, lempeyttä ja rakkautta - niin itseämme kuin muita kohtaan
3. valovoimaisuutta sekä selkeyttä kulkea omaan suuntaan
4. herkkyyttä nähdä ja kokea elämän kauneus
5. viisautta ja harkintakykyä
6. taitoa huomata tärkeät asiat ja vaihtoehdot
7. iloa ja riemua elämään ja rohkeutta tarttua hetkiin ja mahdollisuuksiin
8. vakautta ja luottamusta asioihin ja itseensä
9. hyväksyntää ja mielenrauhaa


Iloa, valoa ja rakkautta <3

- Tiia