Oletteko pysähtyneet ajattelemaan, miten hyvin me täällä Suomessa olemme kokonaisuudessaan selvinneet korona-ajasta. Olkoonkin, että korona on tuonut mukanaan paljon ikäviä ja hankalia asioita sekä surua, se on kuitenkin opettanut monelle meistä myös hyviä ja tärkeitä asioita esimerkiksi arkivauhdin hiljentämisestä. Toki moni ihminen voi huonosti, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä, vaan kirjoittaa ihmismielen kiemuroista, valinnasta rakkauden ja pelon välillä.
Ihmiskuntaa on aina koeteltu ja varmasti koetellaan jatkossa. Polttavia puheenaiheita on paljon koronasta, feminismistä, seksuaalisesta tasa-arvosta ja ilmastonmuutoksesta lähtien. Ne ovat kaikki tärkeitä aiheita. Jokaisella meistä on oma aiheemme lähellä sydäntä. Sitä voi ajaa monella tapaa ja toki on hyvä, että asioita nostetaankin esiin. Tästä hyvä esimerkki oli esiintyvien taiteilijoiden mielenilmaus, joka oli kantaa ottava, rehellinen ja väkevä sekä ennen kaikkea rauhanomaisesti ja tyylikkäästi toteutettu tilaisuus.
Sen sijaan esimerkiksi korona-aiheet sekä vaikkapa Turun sateenkaarisuojatie ovat nostaneet esiin todella paljon negatiivista energiaa. Sillä ”hyvälläkin puolella” saatetaan olla todella suvaitsemattomia ja yksikantaisia. Hyväksymättömyys kukkii ja ihmisiä teilataan ykskantaan puolin ja toisin. Ihmiset jaottelevat toisiaan leireihin ja kuluttavat energiaansa negatiivisuuteen. Siitä on rakkaus kaukana ja enemmänkin vallalla on pelko. Omilla ajatuksillamme on valtaisa merkitys. Saatamme luulla tekevämme hyvää, kun olemme niin kiinni omassa kannassamme. Emme ehkä näe metsää puilta.
Negatiivisuus ja pelko sairastuttavat ihmistä. Olen ollut aikaisemmassa elämässäni reklamaatiomestari, liikenneräyhääjä ja vaikka mitä muuta. Voin todella huonosti, kun muut eivät nähneet samoja epäkohtia mitä minäkin. En lopulta pitänyt siitä mitä olin. Huomasin kadottaneeni itseni, ja että seuraava etappi olisi se, että stressaan itseni sairaaksi.
Hyväksymättömyys ja paheksunta ovat asioita, mitkä nousevat esiin erityisesti silloin, kun ihminen on stressaantunut ja elää negatiivisuuden ja pelon kautta. Geneettinen taustamme koettaa helposti tahtomattamme pitää meitä kiinni siinä mallissa, että pelko on hyödyllistä ja pitää meidät hengissä. Voimme kuitenkin joka päivä tietoisesti valita elää toisin ja käyttää työkaluja, jotka tasapainottavat stressihermostoamme. Tänä päivänä en enää ole niin kova räyhääjä kuin ennen, vaan maltan hieman paremmin hengittää ennen negatiivista reagointia.
Kun luen tänä päivänä uutisia ja somea, teen samalla rauhoittavia hengityksiä tarvittaessa. Miten paljon energiaa niin monelta kuluu puolen valitsemiseen ja taisteluun. Esimerkiksi arvostelu ja paheksunta vaikuttavat negatiivisesti myös oman päämme sisällä. Aivot eivät tiedä, kenestä puhumme ja melko helposti olemme negatiivisessa kierteessä, jossa niin moni asia ärsyttää. Tässä kohtaa valmennus-oppiäitini Marika Borgin kysymys nousee usein mieleeni: Onko minulla siihen varaa? Onko meillä siihen varaa?
Irtipäästö ja anteeksianto ovat olleet itselleni menolippu vapauteen. Monia muitakin keinoja on niiden lisäksi, ja käytän niitä päivittäin, jos huomaan, että pipoa alkaa kiristää ja alan nähdä asioita enemmän pelon kuin rakkauden kautta.
Mitä ne keinot sitten ovat? Ne ovat pieniä asioita, kuten hymyily ja huomio hyvään. Voimalauseita, joogaa ja meditaatiota. Hengittelyä. Hyvinvointihoitoja. Hyväksyntää. Tässä maailmassa tuntuu, että noita asioita tarvitaan enemmän kuin ennen.
Olen kiitollinen, kun saan käydä eräässä asuntolassa tekemässä hoitoja kehitysvammaisille. Vaikka pidän elämästäni ja arjestani, odotan joka kerta tuota tiettyä päivää kuukaudessa erityisen paljon. Aamun alussa ilahtunut huudahdus ”Ai se olet sinä! Koskas me viimeksi nähtiin? Mitä kuuluu?”, hymyilevät silmät, kyynärpäätervehdykset ja aamun ensimmäisen hieronnan taustalle hoidettavan toiveesta soulia ja funkia.
Joka kerta asuntolassa käynti havahduttaa positiivisesti. Siellä on koko maailma pienoiskoossa - iloineen ja suruineen. Ei siellä jäädä märehtimään hankalia hetkiä ja murheita, vaan keskitytään elämän iloihin, pieniinkin asioihin.
Siellä maailma on yhtäaikaa pysähtynyt ja vauhdissa. Siellä kuulee monia tarinoita, kun vain pysähtyy kuulemaan ja katsomaan. Tuosta asuntolasta välittyy, että siellä viihdytään ja että sen asukkaat ovat tyytyväisiä elämäänsä. Kiitos siitä kuuluu toki myös hoitohenkilökunnalle.
Viime kerralla sain asuntolassa uuden hoidettavan. Hän ei kommunikoinut puhumalla lainkaan, eleilläkin vain vähäisesti. Hän kuunteli kyllä, kun puhuin. Hoidon aikana meillä löytyi yhteys.
Lopuksi kysyin, pitikö hän hoidosta ja kerroin, että tulen vielä uudelleen. Sanoin, että jos hän haluaa tulla toisellakin kerralla hoitoon, hän voi ottaa minua kädestä. Hän katsoi suoraan silmiin ja otti kädestäni kiinni. Se oli kaunis kohtaaminen.
Nautitaan pienistä asioista. Läsnäolosta. Kohtaamisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti