Ystäväni kepit

”Sinulle tuleekin vähän erilainen syksy”, sanoi lääkärini, ja jatkoi, että ”Koeta nyt olla varovainen ja ottaa iisisti tai muuten joudun laittamaan sinut kokovartalokipsiin, että maltat olla aloillasi”.

Aika on saanut uuden merkityksen viimeisen kolmen viikon aikana.

Tiedättekö sen tunteen, kun tulee pakkopysäytys? Elämä tuppaa antamaan meille sitä mitä tarvitsemme - ja joskus mitä kummallisimmalla tavalla. Näin kävi minullekin. 

Isojen muutosten keskellä alkoi olla kova vauhti, koetin olla tehokas. Kalenteri täynnä enemmän ja vähemmän tärkeitä, pakollisia ja vapaaehtoisia, ihania menoja. Vauhdikas syksy luvassa, jopa niin vauhdikas, että mietin muutaman kerran, mitenhän kaiken rehellisesti jaksankaan. 

Yllättäen jokin puuttui peliin. Kaaduin rappusissa. Lensin taaksepäin kaaressa, iskin selkäni lujaa askelmaan. Noissa muutamissa sekunneissa ehdin käydä läpi monta ajatusta siitä, mitä elämässäni on takana ja mitä on vielä edessä. Ymmärrän nyt paremmin sanonnan siitä, että  elämä vilisee silmissä kuin filminauha. Samalla kuulin mieleni huutavan ”Ei, en halua, että kaikki on tässä!”.

Makasin portaiden alla lattialla. Olin yksin, puhelin sivummalla. Kipu oli viiltävää ja hetken tunnustelin, pääsenkö liikkumaan. Kyyneleet nousivat niin kivusta, säikähdyksestä kuin kiitollisuudesta, että pääsin tukeutumaan seinään ja nousemaan jaloilleni. Lääkäri määräsi selälle lepoa ja parantumisaikaa. Kiire ja menot katosivat hetkessä, kun arki muuttui hitaammaksi ja tarvitsin muiden apua liikkumiseen ja muuhun. Pieni pysähdys, ajattelin, mutta vähän minä tiesin.

Viikon sisään toistamiseen ilmoittauduin lääkäriasemalla, kun selkää varoessani kompastuin ja mursin jalkapöydän. Minua hymyilytti, kun hyppelin rakkaan kainalossa tutun vastaanottovirkailijan luokse. Nauroimme yhdessä, että voisin hankkia kanta-asiakaskortin. Poistuin lääkäristä elämäni ensimmäisten kyynärsauvojen, tuttavallisemmin keppien, kanssa hämmentyneenä, mutta kieltämättä myös nauraen elämän sattumuksille. 

Murtunut jalkapöytä ja ruhjeista kipeä selkä…muutaman kerran ehdin kysyä: miksi? Tuntui haastavalta pysähtyä, hoitaa itsensä kuntoon. Selkä muistutti ruhjeista kunnolla ja jalkaa piti varoa. Olin täysin muiden avun varassa. Keppien kanssa liikkuminen oli yhtä rävellystä. Muutaman kerran mietin, että heittäisin ne jorpakkoon. Sadattelin tilannetta. Lopulta ymmärsin, ettei se auta asiaa - päinvastoin.

Viikon kuluttua sauvojen tulosta elämääni, tein niiden sekä koko tilanteen kanssa sovinnon. Päätin, että sauvat ovat ystäväni, auttavat minua, kunnes pääsen taas liikkumaan itsenäisesti. 

Hyväksyin tilanteen. Samantien tapahtui jotain: Tuskastuminen väheni ja aloin nähdä asioita uudessa valossa. Huomasin monia pieniä asioita, mitä muuten kiireessä en olisi ehtinyt nähdä. Mieli parani lisää, kun pääsin avustettuna, kepit mukanani ja jalka nätisti pakattuna, lähtemään joogaan nauttimaan osasta harjoituksia ja ennen kaikkea hyvistä energioista. 
Energiat alkoivat virrata kehossa ja jalka on sen jälkeen alkanut tuntua hiukan paremmalta. Mielessä on vahvistunut ja kirkastunut ajatus, että asiat ovat kuitenkin hyvin. Olisi voinut sattua pahemminkin.

Kolmen viikon aikana olen ehtinyt olemaan ajatusteni kanssa niin rauhallisin mielin kuin alkuun hyvinkin paljon tuskastuneena tilanteeseen. Avun vastaanottaminen on ollut haastavaa, mutta samalla on ollut upeaa huomata, miten elämässäni on rakkaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet monin tavoin. 

Vastaanottaessani apua olen pohtinut paljon, mitä annettavaa minulla on muille tässä elämässä. On tehnyt hyvää seistä alastomana totuuden edessä: Kuka minä olen? Miksi minä olen? Mitä olen suhteessa muihin? Kiitollisena saan olla ja elää tätä ihanaa, mehevää elämää kaikkinensa, niin iloineen kuin suruineen!

Antaminen ja vastaanottaminen. Kiitollisuus.

Rakkaus. Läsnäolo. Luottamus. Hyväksyntä. 

Isoja asioita!

Elämä pitää huolta meistä, kun luotamme siihen, että asiat järjestyvät. 

Kaikelle on tarkoituksensa. 

Keppeihin ja muihin ystäviin tukeutuen, innolla ”kahden jalan kävelylenkkejä" odottaen,

Tiia