Kun aika pysähtyi

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun muistatte kauppakeskuksen oven suussa, miksei ole kovin viisasta lähteä asioille jouluaaton aattona. Ihmisiä kuhisee, parkkipaikoilla on ruuhka. Minulla oli hyvä syy lähteä ruuhkan keskelle: tapasin ystävän, istuimme hetken kahvilassa ihmisvilinän keskellä ja vaihdoimme kuulumiset. Tärkeää siis.

Ihmisvilinä... Minne kaikilla on kiire, mietin, kun palasin kahvilasta autolle. Ihmiset kiiruhtivat ohitseni. Tuntui kuin olisin ollut hidastettu filmi toimintaleffan keskellä.
Selviämiskeinoni ruuhkaisissa kauppakeskuksissa, joista en niin nauti, on oma suojakupla ja hyräily. Puhun myös yksinäni, minkä eräs herra todisti viime viikolla paikallisessa supermarketissa. Melkein törmäsimme, kun itsekseni puhuessa tein täyskäännöksen ja selitin, että "ai niin, tuollahan ne maidot ovat". Miestä nauratti ja niin minuakin. Huikkasin, että itsekseni mä tässä vaan höpötän ja toivotin hyvät joulut.
Hymyily taas on lisäkeino tuoda kiireen keskelle eloa. Yllättävän moni ihminen hymyilee takaisin, kun heille lähettää iloisen hymyn.

Ihmisvilinän jälkeen mieleeni tuli piipahtaa edesmenneen mummuni siskon luona.

Pakko myöntää, etten ollut nähnyt häntä muutamaan vuoteen ja hetken mietin ovikelloa soittaessani, tunteeko hän minut vielä. No, toki tunsi - nauroi vielä, että ainahan minä siellä pikkutyttönäkin kävin, kun mummukin asui naapurissa. Niin tosiaan kävinkin. Muistan leivonnaisten ja lihapullien tuoksut rappukäytävässä, maatuskanuken,  leipomishetket mummun kanssa, paljon muutakin. Ennen kaikkea 70-luvulta tutun kellertävän-vihertävän-rusehtavan seinien värityksen. Aina oli hyvä mennä mummulaan ja välillä piipahtaa hänen siskollaan. Se oli hiukan jännempi paikka, siellä kun ei ihan joka kerta käynyt.

Sinne minä suuntasin, mummuni siskon luokse, kauppakeskuksen ihmisvilinästä, kiireisten ihmisten keskeltä. Tuntui, että aika pysähtyi, kun astuin peremmälle. Kuulin seinäkellon äänet siinä jutellessamme. Mikä ihana rauha!
Tuo mummoni sisko, 80-vuotias, ikäisekseen hyvässä kunnossa oleva nainen, otti minut vastaan ilahtuneena. Kiireettä. Jutteli silmät loistaen. Mietin, miten paljon viisautta vanhemmilla ihmisillä onkaan, mistä me muut voisimme oppia paljon. Jotkut näkevät mummot ja papat vain vanhuksina, eikä heille tule mieleen, että näillä ihmisillä on jokaisella takanaan vähintään yhtä mehevä, ehkä jopa villimpikin elämäntarina kuin meillä nuoremmilla. Olisin voinut jäädä kuuntelemaan tarinoita ja juttelemaan pidemmäksikin aikaa. Se oli mindfulnesia parhaimmillaan - ja muutama tunti vierähti huomaamatta.

Lopuksi halasin ja toivotin lämmintä joulua. Näin sen pilkkeen tämän viisaan naisen silmissä vielä ennen lähtöäni ja mietin, että tuo oli yksi parhaista jouluhetkistäni.

Rauhallista ja satumaista joulua - ollaan läsnä toisillemme!

Siellä mummulassa... <3