Tänään on ollut hieno päivä: Iivo Niskanen hiihti olympiakultaa - minä hiihdin pelkoni pois.
Mitä se tarkoittaa? En usko, että on kovin montaa ihmistä, jolla ei olisi sisällään selvitettäviä asioita, olivatpa ne pieniä arkipäivän ongelmia, pelkoja, kaunoja, sanomattomia asioita, jopa vihaakin. Tai padottua rakkautta. Joskus niitä voi jättää käsittelemättä tiedostamattaan, joskus taas lakaista maton alle tarkoituksella. Joskus taas käsittely vaatii oikeaa hetkeä.
Pahimmillaan nuo asiat voivat vaikuttaa elämäämme ja valintoihimme hyvinkin paljon. Emme kuuntele sisintämme ja sydäntämme, vaan valitsemme jollain muulla perusteella, mikä tuntuu ehkä helpoimmalta tieltä. Se voikin toimia monesti jollain tavalla - mutta toisaalta jokainen meistä tietää tai voi ainakin kuvitella, millainen vapaus ja helpottuneisuuden tunne tulee, kun omalta kohdaltaan jokin pitkään vaivannut painolasti putoaa.
Itseäni pelko lamaannutti sen suhteen, missä voin ulkoilla. Kotini vieressä on kaunis metsä, jossa on mukava kävelyreitti ja näin talvisin hiihtolatu. Viime vuoden toukokuussa tuon reitin varrella minua ja ystävääni pyydettiin yllättäen apuun. Ystäväni lähti ambulanssia vastaan, minä juoksin avun pyytäjän kanssa keskemmälle metsää, valmiina käyttämään juuri kerrattuja ensiaputaitoja. Paikalle päästyämme oli selvää, ettei niitä kuitenkaan enää tarvittu. Hätäkeskuskin vahvisti asian meille.
Avun pyytäjä lähti metsän keskeltä takaisin metsäautotielle ja minä jäin ensimmäistä kertaa itsekseni kuolleen ihmisen vierelle. Joillekin se voi olla vaikkapa työn puolesta tuttua, minulle ei. Mietin hetken, mitä pitäisi tehdä. Silitin vanhaa miestä ja toivotin hänelle hyvää matkaa, mikäli hänen aikansa oli nyt mennä. Paikalle saapui toinen ulkopuolinen metsäretkeilijä, joka hädissään koetti vielä elvyttää miestä, vaikka ambulanssimiehet huusivat jo kaukaa, että tämä lopettaisi elvytyksen.
Mietin, että nykypäivänä yhteiskunnassa kuolema on vaikeasti hyväksyttävä asia, vaikka sen kai pitäisi olla luonnollinen osa elämää. Metsästä löytynyt mies oli lähes 80-vuotias suunnistajamies, hyväkuntoinen ikäisekseen. Hän sai lähteä saappaat jalassa, rakastamansa harrastuksen parissa rastivälillä, ilman pitkäkestoista tuskaa tai sairastamista.
Tuo tapahtuma vahvisti ajatustani elämästä ja kuolemasta sielujemme matkana. Niin selkeä oli tunne siitä, että mättäällä lepäsi enää ihmisen kuori, sielun majapaikka täällä maan päällä. Sielu oli jo lähtenyt matkaan. Metsän rauhassa se oli kaunistakin. Meidän elossa olevien ihmisten pelästyneet reaktiot sekoittivat sitä rauhaa. Apuun rynnännyt elvytystä yrittävä mies...kuolleen miehen vaimo, jonka järkyttyneet kasvot näin auton ikkunan läpi, kun häntä kyydittiin paikalle...toki ihan luonnollisia ja inhimillisiä reaktioita. Mutta ne painuivat mieleeni.
Minulta meni 9 kuukautta ennen kuin kuljin reitin uudelleen yksin. Aiemmin ei olisi onnistunut. Ystävän ja lasten kanssa yhdessä olemme kulkeneet paikalla, mutta silti sisälleni oli jäänyt jonkinlainen pelkomöykky.
Tällä viikolla olin valmis ja kävin omalla hiihtolenkillä tuossa metsässä kolmesti. Ensimmäisellä kerralla sydän pamppaili ja hengästyin pelosta - en itsekään ensin ymmärtänyt, mitä pelkäsin. Omilla hiihtolenkeilläni sain selvyyden. En pelännyt asiassa niinkään kuolemaa enkä ymmärrystä siitä, että olemme täällä jokainen yksin - matkalla oppimassa asioita, vaan lähinnä mieleeni oli painunut kuollutta elvyttäneen paikalletulijan ja miehensä kuolemasta juuri kuulleen naisen hätä. Olin kantanut sisälläni muiden ihmisten hätää.
Toisella kerralla pelko ei enää päässyt fyysisellä tasolla vallalle, kun olin hyväksynyt asioita. Silti en ollut vielä ihan täysin rauhallisin mielin ja kiiruhdin loppumatkasta pois ladulta ja metsästä.
Kolmannella kerralla, tänään, lähdin jo hyvällä ja odottavalla mielellä nauttimaan hiihdosta. Hiihtämään lähtiessä mietin vielä, olinko päässyt tapahtumasta yli. Aika pian sain nostettua esille mikä vielä vaivasi: Olin viime kevään tapahtumassa ikäänkuin ulkopuolisena, mutta samalla läsnä hyvinkin herkällä hetkellä. Kuitenkin, suunnistuskilpailun vastaava henkilö ja ensihoitajat ottivat kaiken hoitaakseen kuten kuului ja minä ystäväni kanssa poistuin takavasemmalle antaen muille rauhan toimia. En koskaan kohdannut kuolleen miehen vaimoa, jonka näin autossa istumassa, matkalla paikkaan, johon mies kuljetettiin metsästä paareilla. Ymmärsin, että minua vaivasi sanomatta jääneet asiat. Olisin halunnut kertoa naiselle, että kaikesta surusta ja kriisistä huolimatta, minulle jäi vahva tunne, että hänen aviomiehensä lähti rauhallisesti. Metsä, sen mättäät ja sammalpeti ympärillään. Hiihdin ja itkin, päästin heti alkumatkasta irti sanomattomista sanoista ja lähetin ne metsässä matkaan - ehkäpä ne pääsevät perille sitä kautta.
Jotain isoa vierähti pois hartioilta ja mieli keveni. Nautin loppumatkasta luonnon väreistä ja muodoista, eläinten äänistä ja luonnon rauhasta. Metsä tuntui pitkästä aikaa rauhoittavalta ja turvalliselta paikalta. <3
Tiia Maaria

Kuva: Paula Artes, Valon Sielu
lauantai 24. helmikuuta 2018
tiistai 9. tammikuuta 2018
Rakkausmöykky
Viikon verran ja erityisesti tämän päivän olen mennyt ja säheltänyt kuin duracell-pupu, saanut paljon aikaan töissä tänäänkin, vaikkei siltä joka hetki tuntunut.
Monta asiaa yhtäaikaa, kova kiire näin tammikuun alussa, netin löytyminen tökki työkoneella...kahvikin unohtui melkein juoda, onneksi työkaveri muistutti siitä. Toisaalta ihanaa haipakkaa, ja ihanien työkavereiden kanssa tuli naurettuakin paljon, samoin kohtasin tyytyväisen iloisia asiakkaita - mutta pään sisälle oli kertynyt iso harmaa suoritusmöykky.
Tänään minulla oli suuri ajatus: pääsen illalla joogaan rentoutumaan. Kiireellä pakkasin töissä koneet ja ajelin autolla kotiin, että ehtisin joogaan. Vielä kovemmalla kiireellä vaatteiden vaihto ja joogakamppeiden kerääminen mukaan. Tiesin olevani pari minuuttia myöhässä. Samalla takaraivossa jyskytti tekemättömät työt ja kuitenkin myös se, että jooga on tärkeää.
"Jooga on tärkeää, se rentouttaa...Täytyy olla paikalla vuoden ensimmäisellä joogatunnilla..."-hoki mieleni. Kun sain joogamatto kainalossa kotioven kiinni, jokin sai pysähtymään. Hengitin syvään ja mietin, että ei näin. Joogaan ei mennä suorittamaan. Ajatushan on joogassakin kuunnella omaa kehoa ja sisintä. Pysähtyminen on mitä parhainta mielen joogaa.
Huokaisin, avasin kotioven ja vaihdoin joogakassin eteisessä odottaneeseen pussilliseen muoviroskia. Lähdin kävelylenkille kierrätyspisteelle hengittelemään kipakkaa ulkoilmaa.
Kotiin palatessa mieli oli rauhallinen. Melkein itketti, kun tuntui niin hyvältä tehdä oikea valinta.
Oikeastaan tärkeä askel siihen suuntaan, mitä olen luvannut itselleni: pitää itsestäni parempaa huolta, rakastaa itseäni enemmän. Se ei aina ole helppoa.
Tänään kuitenkin olen onnellinen ja kiitollinen, että onnistuin muuttamaan suoritusmöykyn rakkausmöykyksi:
Kuuntelin itseäni ja lopetin suorittamisen.💖
lauantai 23. joulukuuta 2017
9 toivetta joulupukille
Tapahtui näinä päivinä ihmisten valtakunnassa, että joulukiire tuskastutti itse kunkin mielen:
- Onko jokaiselle nyt tasapuolisesti lahjoja?
- Onhan nyt kaikki muistettu kutsua ja lähetetty joulukortteja, että jokaisella on hyvä mieli?
- Eikö jouluruokien valmistamista ja lahjojen pakkaamista voisi hoitaa tehokkaammin?
- Miten saadaan luotua täydellinen joulutunnelma?
- Eikö vähempikin jouluhössötys riittäisi?
- Olihan kinkku nyt varmasti tarpeeksi iso ja riittävän ajoissa uunissa?
- Tuleehan joulusta tarpeeksi riemuista juhla, ettei ole tylsää?
- Nyt jos ei tehdä minun mukaani, niin ei tule joulua lainkaan!
- Voisinpa vain hautautua kiireeltä ja rauhattomuudelta...
Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja jokaisella meistä on oma tarinamme joulusta.
Yhtä kaikki, voisimme joskus pysähtyä miettimään joulun tarkoitusperää.
Mitä joulu oikeasti merkitsee?
Historiallisesti ja uskonnon kannalta se on Jeesuksen syntymäjuhla.
Ajanlaskun alussa maailmaan syntyi Jeesus-lapsi, jonka syntymän ihmettä menivät katsomaan ja juhlistamaan paimenet ja viisaat tietäjät. Lapsi, jonka tarkoitus on edelleenkin opettaa meille rakkautta ja hyväksyntää, ennemmin kuin kiirettä ja stressiä.
Maailma on toki muuttunut noista ajoista.
Miltähän olisi kuulostanut, jos tietäjät olisivat käyneet samanlaista keskustelua kuin yllä?
Entäpä joulu lasten juhlana? Mikä siinä on tärkeintä?
Omista lapsuuden jouluista minulle ei ole jäänyt mielikuvaa, että olisin jäänyt jotakin vaille, vaikka silloin tavaramäärä ja valikoima kaupoissakin oli vähäisempää - ja vielä jossain määrin mielen hallittavissa. Lapsuuden jouluista on jäänyt parhaimpana mieleen kiireettömät hetket, rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa vietetty aika sekä tunnelma.
Se, millä mielellä aikuiset valmistautuivat jouluun ja millä mielellä sitä vietettiin.
Ehkä olisi hyvä joskus heittäytyä lapsen näkökulmaan ja miettiä, miltä oma joulu näyttää.
Mikä on tärkeintä, se että kaikki on tiptop vai se, että tunnelma on rento ja kiireetön, oli sitten pöydässä valmislaatikoita tai joulusiivous tekemättä? Kiire on tunne - ja vieläpä itse valitsemme päästämmekö sen vallalle. Onko lopulta tärkeää, löytyykö pöydästä joka sorttia jouluruokaa tai saiko hankittua lahjalistalta kaikki toivelahjat, vai kuitenkin kiireettömyys ja läsnäolo?
Minulla olisi joulupukille yhdeksän toivomusta.
Toivon meille jokaiselle:
1. viisautta olla tasapuolinen ja oikeudenmukainen
2. lämpöä, lempeyttä ja rakkautta - niin itseämme kuin muita kohtaan
3. valovoimaisuutta sekä selkeyttä kulkea omaan suuntaan
4. herkkyyttä nähdä ja kokea elämän kauneus
5. viisautta ja harkintakykyä
6. taitoa huomata tärkeät asiat ja vaihtoehdot
7. iloa ja riemua elämään ja rohkeutta tarttua hetkiin ja mahdollisuuksiin
8. vakautta ja luottamusta asioihin ja itseensä
9. hyväksyntää ja mielenrauhaa
Iloa, valoa ja rakkautta <3
- Tiia
- Onko jokaiselle nyt tasapuolisesti lahjoja?
- Onhan nyt kaikki muistettu kutsua ja lähetetty joulukortteja, että jokaisella on hyvä mieli?
- Eikö jouluruokien valmistamista ja lahjojen pakkaamista voisi hoitaa tehokkaammin?
- Miten saadaan luotua täydellinen joulutunnelma?
- Eikö vähempikin jouluhössötys riittäisi?
- Olihan kinkku nyt varmasti tarpeeksi iso ja riittävän ajoissa uunissa?
- Tuleehan joulusta tarpeeksi riemuista juhla, ettei ole tylsää?
- Nyt jos ei tehdä minun mukaani, niin ei tule joulua lainkaan!
- Voisinpa vain hautautua kiireeltä ja rauhattomuudelta...
Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja jokaisella meistä on oma tarinamme joulusta.
Yhtä kaikki, voisimme joskus pysähtyä miettimään joulun tarkoitusperää.
Mitä joulu oikeasti merkitsee?
Historiallisesti ja uskonnon kannalta se on Jeesuksen syntymäjuhla.
Ajanlaskun alussa maailmaan syntyi Jeesus-lapsi, jonka syntymän ihmettä menivät katsomaan ja juhlistamaan paimenet ja viisaat tietäjät. Lapsi, jonka tarkoitus on edelleenkin opettaa meille rakkautta ja hyväksyntää, ennemmin kuin kiirettä ja stressiä.
Maailma on toki muuttunut noista ajoista.
Miltähän olisi kuulostanut, jos tietäjät olisivat käyneet samanlaista keskustelua kuin yllä?
Entäpä joulu lasten juhlana? Mikä siinä on tärkeintä?
Omista lapsuuden jouluista minulle ei ole jäänyt mielikuvaa, että olisin jäänyt jotakin vaille, vaikka silloin tavaramäärä ja valikoima kaupoissakin oli vähäisempää - ja vielä jossain määrin mielen hallittavissa. Lapsuuden jouluista on jäänyt parhaimpana mieleen kiireettömät hetket, rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa vietetty aika sekä tunnelma.
Se, millä mielellä aikuiset valmistautuivat jouluun ja millä mielellä sitä vietettiin.
Ehkä olisi hyvä joskus heittäytyä lapsen näkökulmaan ja miettiä, miltä oma joulu näyttää.
Mikä on tärkeintä, se että kaikki on tiptop vai se, että tunnelma on rento ja kiireetön, oli sitten pöydässä valmislaatikoita tai joulusiivous tekemättä? Kiire on tunne - ja vieläpä itse valitsemme päästämmekö sen vallalle. Onko lopulta tärkeää, löytyykö pöydästä joka sorttia jouluruokaa tai saiko hankittua lahjalistalta kaikki toivelahjat, vai kuitenkin kiireettömyys ja läsnäolo?
Minulla olisi joulupukille yhdeksän toivomusta.
Toivon meille jokaiselle:
1. viisautta olla tasapuolinen ja oikeudenmukainen
2. lämpöä, lempeyttä ja rakkautta - niin itseämme kuin muita kohtaan
3. valovoimaisuutta sekä selkeyttä kulkea omaan suuntaan
4. herkkyyttä nähdä ja kokea elämän kauneus
5. viisautta ja harkintakykyä
6. taitoa huomata tärkeät asiat ja vaihtoehdot
7. iloa ja riemua elämään ja rohkeutta tarttua hetkiin ja mahdollisuuksiin
8. vakautta ja luottamusta asioihin ja itseensä
9. hyväksyntää ja mielenrauhaa
Iloa, valoa ja rakkautta <3
- Tiia
perjantai 10. marraskuuta 2017
Se lentää sittenkin!
"Cabin crew, please prepare for takeoff," kuuluu nasaaliääni kaiuttimista.
Mitä kaikkea tuon kuulutuksen jälkeen tapahtuukaan ihmisen mielessä?
Odotus tulevasta kohteesta, määränpäästä. Yhdellä kokous, jollain toisella lomamatka.
Joku menee tapaamaan läheistään. Joku saattaa lentopelkoisena puristaa rystyset valkoisina tuolin käsinojia. Yhtäkaikki, kone rullaa kiitotien päähän ja on valmiina nousuun. Moottorien kierrokset kasvavat. Kohta mennään.
Se lyhyehkö hetki, kun lentokone kiihdyttää ja siipien alle tulee nostetta, pyörät irtoavat maasta ja otetaan lisää korkeutta, on tunnelmaltaan jotenkin käsin kosketeltava. Miten monia ajatuksia tuohon hetkeen mahtuu omassa päässä - saati sitten parin sadan kanssamatkustajan päässä.
Ehdin käydä läpi päässäni Edu Kettusen kappaleen alun, suoda ajatuksen niille, joiden lennot ovat päätyneet tuhoon - miltä se on tuntunut matkustajista, entä omaisista, jotka ovat saaneet viimeiset puhelut rakkailtaan. Mietin myös lentokentän henkilökuntaa, heidän työtään. Ovatko he muistaneet kaiken tärkeän? Entä kapteeni, millä mielellä hän on tänään, onko hän varmasti läsnä ja skarppina?
Lopuksi juuri ennen kuin koneen pyörät irtoavat maasta, ehdin vielä hiljaa mielessäni rukoilla.
Enkelit ja kaikkein korkein, suojelkaa tätä lentoa, antakaa sen päästä turvallisesti perille. Samalla pyydän suojelusta myös niille rakkaita, jotka jäävät maan kamaralle.
Kone on saavuttanut lentokorkeuden. Turvavöiden valo piippaa. Tuntuu kuin moni hengittäisi taas.
Kun tuhansia kiloja metallia nousee kerta toisensa jälkeen ilmaan ja laskeutuu päästen turvallisesti perille kohteeseen, se on omassa päässäni ihme. Miksei sitten omien unelmienikin olisi mahdollista nousta lentoon - saada ilmaa siipien alle?
Tärkeintä on antaa unelmilleen tilaa ja uskoa niihin. Kulkea niitä kohti yhtä rohkeasti kuin lentokapteeni lentää konettaan. Silloin tapahtuu ihmeitä!
Mitä kaikkea tuon kuulutuksen jälkeen tapahtuukaan ihmisen mielessä?
Odotus tulevasta kohteesta, määränpäästä. Yhdellä kokous, jollain toisella lomamatka.
Joku menee tapaamaan läheistään. Joku saattaa lentopelkoisena puristaa rystyset valkoisina tuolin käsinojia. Yhtäkaikki, kone rullaa kiitotien päähän ja on valmiina nousuun. Moottorien kierrokset kasvavat. Kohta mennään.
Se lyhyehkö hetki, kun lentokone kiihdyttää ja siipien alle tulee nostetta, pyörät irtoavat maasta ja otetaan lisää korkeutta, on tunnelmaltaan jotenkin käsin kosketeltava. Miten monia ajatuksia tuohon hetkeen mahtuu omassa päässä - saati sitten parin sadan kanssamatkustajan päässä.
Ehdin käydä läpi päässäni Edu Kettusen kappaleen alun, suoda ajatuksen niille, joiden lennot ovat päätyneet tuhoon - miltä se on tuntunut matkustajista, entä omaisista, jotka ovat saaneet viimeiset puhelut rakkailtaan. Mietin myös lentokentän henkilökuntaa, heidän työtään. Ovatko he muistaneet kaiken tärkeän? Entä kapteeni, millä mielellä hän on tänään, onko hän varmasti läsnä ja skarppina?
Lopuksi juuri ennen kuin koneen pyörät irtoavat maasta, ehdin vielä hiljaa mielessäni rukoilla.
Enkelit ja kaikkein korkein, suojelkaa tätä lentoa, antakaa sen päästä turvallisesti perille. Samalla pyydän suojelusta myös niille rakkaita, jotka jäävät maan kamaralle.
Kone on saavuttanut lentokorkeuden. Turvavöiden valo piippaa. Tuntuu kuin moni hengittäisi taas.
Laskeutuessa koneessa on jälleen aika hiljaista, kun ihmiset odottavat, miten tasainen laskeutuminen on. Missä vaiheessa pyörät osuvat taas maahan, vauhti alkaa tuntua ja sitä toivoo, että jarrutus onnistuu. On kiitollinen olo, että pääsee turvallisesti perille.
Ja silti: lentäminen on turvallista. Jännää, mutta suhteellisen turvallista.
Myös unelmointi on jännää, mutta turvallista - aivan kuten lentäminen. Unelmointi on tärkeää, vaikka se voi välillä tuntua pelottavalta. Se pitää ihmisen elinvoimaisena.Kun tuhansia kiloja metallia nousee kerta toisensa jälkeen ilmaan ja laskeutuu päästen turvallisesti perille kohteeseen, se on omassa päässäni ihme. Miksei sitten omien unelmienikin olisi mahdollista nousta lentoon - saada ilmaa siipien alle?
Tärkeintä on antaa unelmilleen tilaa ja uskoa niihin. Kulkea niitä kohti yhtä rohkeasti kuin lentokapteeni lentää konettaan. Silloin tapahtuu ihmeitä!
keskiviikko 11. lokakuuta 2017
Sisukas soturi
Viisas joogaopettajani kysyi minulta keväällä, mikä osa ihmisestä vahvistuu rikkoutumalla.
Hän jatkoi, että ensimmäisiä opettajiamme sydämen asialla ovat äitimme, josta pienenä vauvana joudumme kokemaan repiviä erillisyyden tuntemuksia, sekä ensirakkautemme, joka myös on yleensä riipaiseva kokemus lukuunottamatta niitä harvoja, joilla rakkaus ensi-ihastukseen on kantanut molemminpuolisesti läpi koko elämän.
Toki tuossa ei puhuta fyysisestä, vaan energeettisestä sydämestä.
Ensirakkauden hylkäys teini-ikäisenä on jäänyt mieleeni vahvasti, se oli jopa dramaattista - ja kävin pitkän aikaa läpi siihen liittyvää tuskaa. Näin jälkikäteen tuota aikaa voi jopa katsoa aika huvittuneena. Silloin se oli kuitenkin vahva, aito tunne.
Kun energeettinen sydän haavoittuu, meillä on kaksi vaihtoehtoa: sulkea sydän ja jäädä kiinni kärsimykseen ja katkeruuteen tai päästää irti, kasvaa ja avautua entisestään ihmisenä, koko sydämellään. Valinta on meidän jokaisen oma.
Oma valintani on ollut oppia kaikista kohtaamisista. Toinen ihminen tulee meille peiliksi, joka näyttää meille niin upeat kuin rikkinäiset kohtamme. Jos rakkauden peili särkyy, sillekin on oma tarkoituksensa. Silläkin hetkellä voin kuoria itseäni kerros kerrokselta, päästää irti asioista sekä päästä lähemmäs sisintäni ja sieluani. Kasvan ja avaudun, sydän entistä vahvempana.
Kuoleeko rakkaus toista kohtaan eron hetkellä? Ajattelen ennemmin, että rakkaus muuttaa muotoaan.
Jokainen rakastamani mies säilyy sydämessäni. Jäljelle jää paljon kiitollisuutta siitä yhteisestä polusta, mikä saatiin kulkea ja mitä sain oppia. Joka kerta rakkaudella on ollut elämässäni tarkoitus. Olen oppinut tärkeitä asioita, mm. arvoista, irtipäästämisestä ja itseni rakastamisesta. Olen kasvanut vähitellen, välillä pieniltä tuntuvin askelein, mutta oikeaan suuntaan.
Reikiopettajani muistutti, että vaatii isoa rohkeutta avata sydämensä haavoittumisen jälkeen. Olla uudestaan avoinna rakkaudelle. Miten rohkea sydämeni onkaan, tuo sisukas rakkauden soturi. Se pyrkii aina valoon. Vahvempana ja eheämpänä kuin aikaisemmin.
Ja niin elossa!
torstai 14. syyskuuta 2017
Jos haluu saada, on pakko antaa...
...teini-iän kynnyksellä vuonna 1990 soi Tapiolan Garden-hotellin cokis-diskossa
MC Nikke T. Silloin jotain vähän hurjempaa, nykyaikana sanoituksiltaan ihan pala kakkua.
Mihin sitä ihmiset oikein tottuvatkaan? Tänä päivänä tuntuu kyllä, että on vallalla ennemmin ajatus: Jos haluu saada, on pakko saada. Yhtään mitään ei tarvitse antaa. Kunhan saa itse. Eikä tämä päde vain "niissä jutuissa", vaan ihan kaikessa. Mulle kaikki heti nyt... kyllähän siihen välillä syyllistyn itsekin. Tänään en kuitenkaan aio olla kukkahattutätinä, vaan käännän ajattelun täysin ympäri.
Olen opiskellut tänä syksynä lisää vetovoiman laista. Mielenkiintoinen, muttei yhtään niin yksinkertainen ja helppo aihe, meillä kun jokaisella on uskomuksia ja reunaehtoja, jotka estävät meitä pääsemästä elämän virtaan. Kun vain pääsemme virtaan, mitä kaikkea me voimmekaan saavuttaa? Loppupeleissä virrassa on kyse siitä, mitä haluamme saada.
On niitäkin ihmisiä, jotka ajattelevat liiankin helposti, että jos haluaa saada, on todellakin pakko antaa. Sille on monta nimeä: kiitollisuuden velka, syyllisyys, itsensä vähättely esimerkkeinä...eivät yhtään kauniita asioita. Se voi olla myös jonkinlaista sisäistä, monesti tiedostamatonta ylpeyttä.
Joskus vastoin Mc Nikke T:n sanomaa voikin olla hyvä ajatella nurinkurisesti, ilman, että se on itsekkyyttä: Aina ei ole pakko antaa, jos haluaa saada.
Joskus on myös lupa saada ja vastaanottaa ilman antamista tai vastapalvelusta - ilman syyllisyyttä.
Havahduin syyllisyys-asiaan, kun sain reiki-opettajaltani Hawaijilta tuodun kiven.
Kaunis, pyöreä kivi, upea matkamuisto - ja opettajani tarjosi kiveä minulle, keräämään tylsät ajatukset ja huonot energiat pois. Sisälläni kävi myrsky, kun syyllisyys ja vähättely nousivat jostain mielen uumenista. Minäkö saisin käyttööni tuollaisen kauniin kiven? Takeltelin kyyneleitä pidättäen, etten voi mitenkään vastaanottaa tuollaista kaunista luonnonkappaletta, jonka opettajani oli vartavasten tuonut matkaltaan.
Reikiopettaja havahdutti minut: "Se kivi matkasi Suomeen siksi, että sillä oli tarkoitus. Nyt se pääsee täyttämään sen ja jatkaa matkaansa. Kiven tehtävä oli auttaa ja nyt on oikea hetki. Ei se ole minulta pois. Ajattele, jos me kaikki olemmekin yhtä - se, että otat vastaan kiven, tuo minullekin hyvän olon."
Sen jälkeen olen oppinut, miten tärkeää on opetella vastaanottamaan, saamaan lahjoja elämältä.
Ei se vieläkään helppoa ole, mutta kun niin tapahtuu, huomaan olevani virrassa, jolloin asiat sujuvat helposti ja vaivattomasti. Kun asiasta pääsee jyvälle, se on myös hurjan vapauttavaa.
Jos haluu saada, niin saa vastaanottaa - oikein hyvillä mielin ja luvan kanssa.
Kun olen virrassa, energia liikkuu kehossa, mieli toimii ja olen yhtä maailman kanssa - vastustamattomasti.
Tänään on ollut juuri sellainen upea flow-tunne <3
MC Nikke T. Silloin jotain vähän hurjempaa, nykyaikana sanoituksiltaan ihan pala kakkua.
Mihin sitä ihmiset oikein tottuvatkaan? Tänä päivänä tuntuu kyllä, että on vallalla ennemmin ajatus: Jos haluu saada, on pakko saada. Yhtään mitään ei tarvitse antaa. Kunhan saa itse. Eikä tämä päde vain "niissä jutuissa", vaan ihan kaikessa. Mulle kaikki heti nyt... kyllähän siihen välillä syyllistyn itsekin. Tänään en kuitenkaan aio olla kukkahattutätinä, vaan käännän ajattelun täysin ympäri.
Olen opiskellut tänä syksynä lisää vetovoiman laista. Mielenkiintoinen, muttei yhtään niin yksinkertainen ja helppo aihe, meillä kun jokaisella on uskomuksia ja reunaehtoja, jotka estävät meitä pääsemästä elämän virtaan. Kun vain pääsemme virtaan, mitä kaikkea me voimmekaan saavuttaa? Loppupeleissä virrassa on kyse siitä, mitä haluamme saada.
On niitäkin ihmisiä, jotka ajattelevat liiankin helposti, että jos haluaa saada, on todellakin pakko antaa. Sille on monta nimeä: kiitollisuuden velka, syyllisyys, itsensä vähättely esimerkkeinä...eivät yhtään kauniita asioita. Se voi olla myös jonkinlaista sisäistä, monesti tiedostamatonta ylpeyttä.
Joskus vastoin Mc Nikke T:n sanomaa voikin olla hyvä ajatella nurinkurisesti, ilman, että se on itsekkyyttä: Aina ei ole pakko antaa, jos haluaa saada.
Joskus on myös lupa saada ja vastaanottaa ilman antamista tai vastapalvelusta - ilman syyllisyyttä.
Havahduin syyllisyys-asiaan, kun sain reiki-opettajaltani Hawaijilta tuodun kiven.
Kaunis, pyöreä kivi, upea matkamuisto - ja opettajani tarjosi kiveä minulle, keräämään tylsät ajatukset ja huonot energiat pois. Sisälläni kävi myrsky, kun syyllisyys ja vähättely nousivat jostain mielen uumenista. Minäkö saisin käyttööni tuollaisen kauniin kiven? Takeltelin kyyneleitä pidättäen, etten voi mitenkään vastaanottaa tuollaista kaunista luonnonkappaletta, jonka opettajani oli vartavasten tuonut matkaltaan.
Reikiopettaja havahdutti minut: "Se kivi matkasi Suomeen siksi, että sillä oli tarkoitus. Nyt se pääsee täyttämään sen ja jatkaa matkaansa. Kiven tehtävä oli auttaa ja nyt on oikea hetki. Ei se ole minulta pois. Ajattele, jos me kaikki olemmekin yhtä - se, että otat vastaan kiven, tuo minullekin hyvän olon."
Sen jälkeen olen oppinut, miten tärkeää on opetella vastaanottamaan, saamaan lahjoja elämältä.
Ei se vieläkään helppoa ole, mutta kun niin tapahtuu, huomaan olevani virrassa, jolloin asiat sujuvat helposti ja vaivattomasti. Kun asiasta pääsee jyvälle, se on myös hurjan vapauttavaa.
Jos haluu saada, niin saa vastaanottaa - oikein hyvillä mielin ja luvan kanssa.
Kun olen virrassa, energia liikkuu kehossa, mieli toimii ja olen yhtä maailman kanssa - vastustamattomasti.
Tänään on ollut juuri sellainen upea flow-tunne <3
maanantai 31. heinäkuuta 2017
Camino de Santiago - Mikä valtava määrä kauneutta!
Tänä kesänä olen saanut nauttia koko sydämestäni uusista kokemuksista.
Yksi niistä oli pyhiinvaellus: Samos - Sarria - Portomarin - Palas de Rei - Arzua - A Rua - Santiago de Compostela. Oli itseltäni rohkea valinta ilmoittautua viime syksynä mukaan Marika Borgin matkalle Pyhän Jaakobin vaellusreitille. Vaellus kutsui minua ja onneksi kuuntelin sydäntäni.
Ne olivat unohtumattomat 6 päivää, 145 kilometriä.
Pohjois-Espanjan luonto on monimuotoista. Tammimetsiä, eukalyptuspuita, vihreää ja vehreää luontoa. Vuoristoa, jokia, maaseutua, pikkukyliä... kanssavaeltajia eri puolilta maailmaa. Tungosta tai ruuhkaa ei kuitenkaan tuntenut, sillä kaikilla oli sama suunta, polku, jota kulkea.
Vaikka pyhiinvaellusreitti on nykyaikaistunut vuosien saatossa kahviloineen ja matkamuistomyymälöineen, on reitti silti säilynyt varsin koskemattomana sellaisenaan ja sillä on täysin oma tunnelmansa. Hiljaisuudesta ja luonnon äänistä nauttien, kaikkia aistejaan käyttäen, saattoi tuntea vuosisatojen energiat sekä yhteyden luontoon, ihmisiin ja ihmisyyteen, omiin tunteisiinsa.
Matkalle osui niin auringonpaistetta kuin sadepäiviä. Väsymyskin kuului asiaan. Kaiken kauneuden keskellä myös pettymys piti kohdata, kun jouduin kulkemaan yhden päiväetapin taksilla ja viettämään päivän täysin yksinäni leväten tulehdusta pois. Silläkin oli tarkoituksensa. Seuraavana päivänä tunnetilana olikin sinnikkyys ja itsensä voittaminen, kun auringon noustessa lähdin muiden matkassa jälleen liikkeelle.
Miten suuri vaikutus onkaan sisäisellä puheella, oli se sitten kiitollisuutta tai itsensä arvostamista. Keho ja mieli pyrkivät toimimaan yhteistyössä, kulkien kohti tasapainoa.
Suuri voima on myös kannustavilla, rakkailla ystävillä: heillä, jotka lähettivät terveisiä kotoa käsin ja heillä, joihin sain tutustua matkalla. Matkalla olevien uusien ystävien kesken muodostui lyhyessä ajassa luottamus, kun yhdessä jaoimme kokemuksiamme ja olimme toistemme tukena.
Syksyllä alkaneesta sydämen kuuntelusta aukeni muutenkin aivan uudenlainen vuosi - pyhiinvaellus toimi siinä jonkinlaisena huipentumana ja vedenjakajana muistuttamassa omista arvoistani:
Rohkeasti, rehellisesti, rakastaen. Kiitollisena.
On aika ennen ja jälkeen Camino de Santiagon. Buen Camino!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)