Huomio hyvään

Oletteko pysähtyneet ajattelemaan, miten hyvin me täällä Suomessa olemme kokonaisuudessaan selvinneet korona-ajasta. Olkoonkin, että korona on tuonut mukanaan paljon ikäviä ja hankalia asioita sekä surua, se on kuitenkin opettanut monelle meistä myös hyviä ja tärkeitä asioita esimerkiksi arkivauhdin hiljentämisestä. Toki moni ihminen voi huonosti, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä, vaan kirjoittaa ihmismielen kiemuroista, valinnasta rakkauden ja pelon välillä.

Ihmiskuntaa on aina koeteltu ja varmasti koetellaan jatkossa. Polttavia puheenaiheita on paljon koronasta, feminismistä, seksuaalisesta tasa-arvosta ja ilmastonmuutoksesta lähtien. Ne ovat kaikki tärkeitä aiheita. Jokaisella meistä on oma aiheemme lähellä sydäntä. Sitä voi ajaa monella tapaa ja toki on hyvä, että asioita nostetaankin esiin. Tästä hyvä esimerkki oli esiintyvien taiteilijoiden mielenilmaus, joka oli kantaa ottava, rehellinen ja väkevä sekä ennen kaikkea rauhanomaisesti ja tyylikkäästi toteutettu tilaisuus.

Sen sijaan esimerkiksi korona-aiheet sekä vaikkapa Turun sateenkaarisuojatie ovat nostaneet esiin todella paljon negatiivista energiaa. Sillä ”hyvälläkin puolella” saatetaan olla todella suvaitsemattomia ja yksikantaisia. Hyväksymättömyys kukkii ja ihmisiä teilataan ykskantaan puolin ja toisin. Ihmiset jaottelevat toisiaan leireihin ja kuluttavat energiaansa negatiivisuuteen. Siitä on rakkaus kaukana ja enemmänkin vallalla on pelko. Omilla ajatuksillamme on valtaisa merkitys. Saatamme luulla tekevämme hyvää, kun olemme niin kiinni omassa kannassamme. Emme ehkä näe metsää puilta. 

Negatiivisuus ja pelko sairastuttavat ihmistä. Olen ollut aikaisemmassa elämässäni reklamaatiomestari, liikenneräyhääjä ja vaikka mitä muuta. Voin todella huonosti, kun muut eivät nähneet samoja epäkohtia mitä minäkin. En lopulta pitänyt siitä mitä olin. Huomasin kadottaneeni itseni, ja että seuraava etappi olisi se, että stressaan itseni sairaaksi. 

Hyväksymättömyys ja paheksunta ovat asioita, mitkä nousevat esiin erityisesti silloin, kun ihminen on stressaantunut ja elää negatiivisuuden ja pelon kautta. Geneettinen taustamme koettaa helposti tahtomattamme pitää meitä kiinni siinä mallissa, että pelko on hyödyllistä ja pitää meidät hengissä. Voimme kuitenkin joka päivä tietoisesti valita elää toisin ja käyttää työkaluja, jotka tasapainottavat stressihermostoamme.  Tänä päivänä en enää ole niin kova räyhääjä kuin ennen, vaan maltan hieman paremmin hengittää ennen negatiivista reagointia. 

Kun luen tänä päivänä uutisia ja somea, teen samalla rauhoittavia hengityksiä tarvittaessa. Miten paljon energiaa niin monelta kuluu puolen valitsemiseen ja taisteluun. Esimerkiksi arvostelu ja paheksunta vaikuttavat negatiivisesti myös oman päämme sisällä. Aivot eivät tiedä, kenestä puhumme ja melko helposti olemme negatiivisessa kierteessä, jossa niin moni asia ärsyttää. Tässä kohtaa valmennus-oppiäitini Marika Borgin kysymys nousee usein mieleeni: Onko minulla siihen varaa? Onko meillä siihen varaa?

Irtipäästö ja anteeksianto ovat olleet itselleni menolippu vapauteen. Monia muitakin keinoja on niiden lisäksi, ja käytän niitä päivittäin, jos huomaan, että pipoa alkaa kiristää ja alan nähdä asioita enemmän pelon kuin rakkauden kautta.

Mitä ne keinot sitten ovat? Ne ovat pieniä asioita, kuten hymyily ja huomio hyvään. Voimalauseita, joogaa ja meditaatiota. Hengittelyä. Hyvinvointihoitoja. Hyväksyntää. Tässä maailmassa tuntuu, että noita asioita tarvitaan enemmän kuin ennen. 

Olen kiitollinen, kun saan käydä eräässä asuntolassa tekemässä hoitoja kehitysvammaisille. Vaikka pidän elämästäni ja arjestani, odotan joka kerta tuota tiettyä päivää kuukaudessa erityisen paljon. Aamun alussa ilahtunut huudahdus ”Ai se olet sinä! Koskas me viimeksi nähtiin? Mitä kuuluu?”, hymyilevät silmät, kyynärpäätervehdykset ja aamun ensimmäisen hieronnan taustalle hoidettavan toiveesta soulia ja funkia. 

Joka kerta asuntolassa käynti havahduttaa positiivisesti. Siellä on koko maailma pienoiskoossa - iloineen ja suruineen. Ei siellä jäädä märehtimään hankalia hetkiä ja murheita, vaan keskitytään elämän iloihin, pieniinkin asioihin.

Siellä maailma on yhtäaikaa pysähtynyt ja vauhdissa. Siellä kuulee monia tarinoita, kun vain pysähtyy kuulemaan ja katsomaan. Tuosta asuntolasta välittyy, että siellä viihdytään ja että sen asukkaat ovat tyytyväisiä elämäänsä. Kiitos siitä kuuluu toki myös hoitohenkilökunnalle.

Viime kerralla sain asuntolassa uuden hoidettavan. Hän ei kommunikoinut puhumalla lainkaan, eleilläkin vain vähäisesti. Hän kuunteli kyllä, kun puhuin. Hoidon aikana meillä löytyi yhteys. 

Lopuksi kysyin, pitikö hän hoidosta ja kerroin, että tulen vielä uudelleen. Sanoin, että jos hän haluaa tulla toisellakin kerralla hoitoon, hän voi ottaa minua kädestä. Hän katsoi suoraan silmiin ja otti kädestäni kiinni. Se oli kaunis kohtaaminen.

Nautitaan pienistä asioista. Läsnäolosta. Kohtaamisista. 

Rakkautta ilmassa

Tänään päädyin lähtemään ex-tempore treffeille työpäivän päätteeksi.
Minua hymyilytti lähtiessäni kävelemään hiekkatietä.
Katselin jylhiä rantakallioita, tunsin meren tuoksun ja puhdistavan lempeän merituulen.
Se tuntui juuri oikealta paikalta.

Ulkoilun jälkeen sain nauttia nepalilaisen ravintolan illallisesta.
Skoolasin vesilasilla, nautin ruoasta ja rauhallisesta fiiliksestä.

Päätin, että tällä kertaa avaan tunteeni rehellisesti, pistän kortit avoimena pöydälle.
Kävin läpi, mitä arvostan, mistä olen kiitollinen. Toivotin uudet asiat tervetulleeksi.
Tuntui ihan juhlalta!

En tiedä mitä ravintolapöydästä huokui, ehkä rakkaus tai tyytyväisyys juuri siihen hetkeen...ainakin hymy tarttui, sillä kaikki ihmiset vastasivat hymyyn kulkiessaan ohitse.

Nautin illasta todella paljon.
Niin sen kuuluu ollakin, että on helppo ja hyvä olla.
On tärkeää antaa aikaa ihmiselle, josta välittää.
Tänä iltana se on olin minä itse.

Kun töiden jälkeen oli vapaailta edessä, mietin hetken, kysynkö ystävää mukaan ulkoilemaan ja syömään. Olin melkein soittamassa, kun aloin kuunnella sydäntäni ja sitä mitä tarvitsin juuri sillä hetkellä: rauhaa, hiljaisuutta, hetken itseni kanssa.
Nuo olivat ihan huipputreffit - läsnäolevasti itselleni, nauttien!

Saatoin itseni kotiin, sytytin takkaan tulen ja kaivoin kitaran esille.
Tämä hetki. <3

Kun aika pysähtyi

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun muistatte kauppakeskuksen oven suussa, miksei ole kovin viisasta lähteä asioille jouluaaton aattona. Ihmisiä kuhisee, parkkipaikoilla on ruuhka. Minulla oli hyvä syy lähteä ruuhkan keskelle: tapasin ystävän, istuimme hetken kahvilassa ihmisvilinän keskellä ja vaihdoimme kuulumiset. Tärkeää siis.

Ihmisvilinä... Minne kaikilla on kiire, mietin, kun palasin kahvilasta autolle. Ihmiset kiiruhtivat ohitseni. Tuntui kuin olisin ollut hidastettu filmi toimintaleffan keskellä.
Selviämiskeinoni ruuhkaisissa kauppakeskuksissa, joista en niin nauti, on oma suojakupla ja hyräily. Puhun myös yksinäni, minkä eräs herra todisti viime viikolla paikallisessa supermarketissa. Melkein törmäsimme, kun itsekseni puhuessa tein täyskäännöksen ja selitin, että "ai niin, tuollahan ne maidot ovat". Miestä nauratti ja niin minuakin. Huikkasin, että itsekseni mä tässä vaan höpötän ja toivotin hyvät joulut.
Hymyily taas on lisäkeino tuoda kiireen keskelle eloa. Yllättävän moni ihminen hymyilee takaisin, kun heille lähettää iloisen hymyn.

Ihmisvilinän jälkeen mieleeni tuli piipahtaa edesmenneen mummuni siskon luona.

Pakko myöntää, etten ollut nähnyt häntä muutamaan vuoteen ja hetken mietin ovikelloa soittaessani, tunteeko hän minut vielä. No, toki tunsi - nauroi vielä, että ainahan minä siellä pikkutyttönäkin kävin, kun mummukin asui naapurissa. Niin tosiaan kävinkin. Muistan leivonnaisten ja lihapullien tuoksut rappukäytävässä, maatuskanuken,  leipomishetket mummun kanssa, paljon muutakin. Ennen kaikkea 70-luvulta tutun kellertävän-vihertävän-rusehtavan seinien värityksen. Aina oli hyvä mennä mummulaan ja välillä piipahtaa hänen siskollaan. Se oli hiukan jännempi paikka, siellä kun ei ihan joka kerta käynyt.

Sinne minä suuntasin, mummuni siskon luokse, kauppakeskuksen ihmisvilinästä, kiireisten ihmisten keskeltä. Tuntui, että aika pysähtyi, kun astuin peremmälle. Kuulin seinäkellon äänet siinä jutellessamme. Mikä ihana rauha!
Tuo mummoni sisko, 80-vuotias, ikäisekseen hyvässä kunnossa oleva nainen, otti minut vastaan ilahtuneena. Kiireettä. Jutteli silmät loistaen. Mietin, miten paljon viisautta vanhemmilla ihmisillä onkaan, mistä me muut voisimme oppia paljon. Jotkut näkevät mummot ja papat vain vanhuksina, eikä heille tule mieleen, että näillä ihmisillä on jokaisella takanaan vähintään yhtä mehevä, ehkä jopa villimpikin elämäntarina kuin meillä nuoremmilla. Olisin voinut jäädä kuuntelemaan tarinoita ja juttelemaan pidemmäksikin aikaa. Se oli mindfulnesia parhaimmillaan - ja muutama tunti vierähti huomaamatta.

Lopuksi halasin ja toivotin lämmintä joulua. Näin sen pilkkeen tämän viisaan naisen silmissä vielä ennen lähtöäni ja mietin, että tuo oli yksi parhaista jouluhetkistäni.

Rauhallista ja satumaista joulua - ollaan läsnä toisillemme!

Siellä mummulassa... <3

Peilataan, kun tavataan!

Radiosta jäi soimaan päähän Roy Orbisonin In Dreams -kappale niin voimakkaana korvamatona, että pitihän se laulaa luikauttaa kotistudiolla. :D

Koskettava kappale, joutuuhan elämässä hyvästelemään rakkaita ihmisiä hetkeksi tai pidemmäksi aikaa - joskus jopa ikuisiksi ajoiksi (mitä ikuisuus ikinä tarkoittaakaan). Joskus ei edes ole mahdollisuutta hyvästellä, jos vaikka lähtö toiseen ulottuvuuteen tulee yllättäen.

Elämä tuo mukanaan epämukaviakin asioita, mille emme voi mitään - kuoppia, esteitä, korkealta tuntuvia vuoria. Sen kuuluukin tuoda niitä. Muuten emme saisi mahdollisuutta kasvaa. 

Jokainen kohtaamamme ihminen voi toimia tärkeänä peilinä. Ystävät, tuttavat ja vaikkapa kaupan kassa peilaavat meille itseämme ja omaa toimintaamme. 

Erityisen hyviä kasvunpaikkoja tuovat rakkaamme. He peilaavat meissä monia syviäkin asioita pintaan, antaen näin kallisarvoisen mahdollisuuden käsitellä asiaa - ja parhautta on, jos käsittelyn voi tehdä turvallisesti tietäen, että mitä ikinä nousee, niin rakkaat pysyvät vierellä. Se vie ylöspäin kasvun portaissa, parhaimmillaan yhdessä. Rakkaita ja niin tärkeitä peilejä, voisi siis sanoa.

Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Meillä on mahdollisuus valita, katsommeko rohkeasti peiliin ja käsittelemme esiin nostetut asiat - ne kun saattavat kuitenkin odottaa uudelleen kulman takana, jos heitämme peilin syrjään. 

Sen lisäksi voimme valita tavan, miten käsittelemme asian. Meillä on mahdollisuus valita hyvä ja lempeys, valita mennä eteenpäin tuulesta ja tuiskusta huolimatta, valita rakkaus. 

Joskus voi olla rankkaakin käsitellä vaikeita asioita, mutta palkintona on yleensä lopulta helpottunut olo, ilon ja rakkauden kokemus. Rohkeat valinnat laajentavat mukavuusaluettamme. Silloin rakkauskin laajenee niin itsessämme kuin muissa. On iso ero, elääkö elämänsä pelon vai rakkauden kautta. Toki pelkoja on jokaisella - ja vähintäänkin ne rakkaat kohtaamamme peilit nostavat niitä meissä esiin, antaen mahdollisuuden puhdistua ja päästää irti vanhasta, hioutua timanteiksi ja rakastaa itsemme eheämmiksi. Ei siis tarvitse haluta laulun sanoin elää unelmissa, vaan tästä elämästä voi tehdä unelmaa, sellaista mehukasta elämää.

Peilataan, kun tavataan! 

Ja se kappale…se löytyy facebookista:

https://www.facebook.com/tiiamaaria.fi/?modal=admin_todo_tour

Sen perään suosittelen vaikkapa hieman kantria. ;-)

Ystäväni kepit

”Sinulle tuleekin vähän erilainen syksy”, sanoi lääkärini, ja jatkoi, että ”Koeta nyt olla varovainen ja ottaa iisisti tai muuten joudun laittamaan sinut kokovartalokipsiin, että maltat olla aloillasi”.

Aika on saanut uuden merkityksen viimeisen kolmen viikon aikana.

Tiedättekö sen tunteen, kun tulee pakkopysäytys? Elämä tuppaa antamaan meille sitä mitä tarvitsemme - ja joskus mitä kummallisimmalla tavalla. Näin kävi minullekin. 

Isojen muutosten keskellä alkoi olla kova vauhti, koetin olla tehokas. Kalenteri täynnä enemmän ja vähemmän tärkeitä, pakollisia ja vapaaehtoisia, ihania menoja. Vauhdikas syksy luvassa, jopa niin vauhdikas, että mietin muutaman kerran, mitenhän kaiken rehellisesti jaksankaan. 

Yllättäen jokin puuttui peliin. Kaaduin rappusissa. Lensin taaksepäin kaaressa, iskin selkäni lujaa askelmaan. Noissa muutamissa sekunneissa ehdin käydä läpi monta ajatusta siitä, mitä elämässäni on takana ja mitä on vielä edessä. Ymmärrän nyt paremmin sanonnan siitä, että  elämä vilisee silmissä kuin filminauha. Samalla kuulin mieleni huutavan ”Ei, en halua, että kaikki on tässä!”.

Makasin portaiden alla lattialla. Olin yksin, puhelin sivummalla. Kipu oli viiltävää ja hetken tunnustelin, pääsenkö liikkumaan. Kyyneleet nousivat niin kivusta, säikähdyksestä kuin kiitollisuudesta, että pääsin tukeutumaan seinään ja nousemaan jaloilleni. Lääkäri määräsi selälle lepoa ja parantumisaikaa. Kiire ja menot katosivat hetkessä, kun arki muuttui hitaammaksi ja tarvitsin muiden apua liikkumiseen ja muuhun. Pieni pysähdys, ajattelin, mutta vähän minä tiesin.

Viikon sisään toistamiseen ilmoittauduin lääkäriasemalla, kun selkää varoessani kompastuin ja mursin jalkapöydän. Minua hymyilytti, kun hyppelin rakkaan kainalossa tutun vastaanottovirkailijan luokse. Nauroimme yhdessä, että voisin hankkia kanta-asiakaskortin. Poistuin lääkäristä elämäni ensimmäisten kyynärsauvojen, tuttavallisemmin keppien, kanssa hämmentyneenä, mutta kieltämättä myös nauraen elämän sattumuksille. 

Murtunut jalkapöytä ja ruhjeista kipeä selkä…muutaman kerran ehdin kysyä: miksi? Tuntui haastavalta pysähtyä, hoitaa itsensä kuntoon. Selkä muistutti ruhjeista kunnolla ja jalkaa piti varoa. Olin täysin muiden avun varassa. Keppien kanssa liikkuminen oli yhtä rävellystä. Muutaman kerran mietin, että heittäisin ne jorpakkoon. Sadattelin tilannetta. Lopulta ymmärsin, ettei se auta asiaa - päinvastoin.

Viikon kuluttua sauvojen tulosta elämääni, tein niiden sekä koko tilanteen kanssa sovinnon. Päätin, että sauvat ovat ystäväni, auttavat minua, kunnes pääsen taas liikkumaan itsenäisesti. 

Hyväksyin tilanteen. Samantien tapahtui jotain: Tuskastuminen väheni ja aloin nähdä asioita uudessa valossa. Huomasin monia pieniä asioita, mitä muuten kiireessä en olisi ehtinyt nähdä. Mieli parani lisää, kun pääsin avustettuna, kepit mukanani ja jalka nätisti pakattuna, lähtemään joogaan nauttimaan osasta harjoituksia ja ennen kaikkea hyvistä energioista. 
Energiat alkoivat virrata kehossa ja jalka on sen jälkeen alkanut tuntua hiukan paremmalta. Mielessä on vahvistunut ja kirkastunut ajatus, että asiat ovat kuitenkin hyvin. Olisi voinut sattua pahemminkin.

Kolmen viikon aikana olen ehtinyt olemaan ajatusteni kanssa niin rauhallisin mielin kuin alkuun hyvinkin paljon tuskastuneena tilanteeseen. Avun vastaanottaminen on ollut haastavaa, mutta samalla on ollut upeaa huomata, miten elämässäni on rakkaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet monin tavoin. 

Vastaanottaessani apua olen pohtinut paljon, mitä annettavaa minulla on muille tässä elämässä. On tehnyt hyvää seistä alastomana totuuden edessä: Kuka minä olen? Miksi minä olen? Mitä olen suhteessa muihin? Kiitollisena saan olla ja elää tätä ihanaa, mehevää elämää kaikkinensa, niin iloineen kuin suruineen!

Antaminen ja vastaanottaminen. Kiitollisuus.

Rakkaus. Läsnäolo. Luottamus. Hyväksyntä. 

Isoja asioita!

Elämä pitää huolta meistä, kun luotamme siihen, että asiat järjestyvät. 

Kaikelle on tarkoituksensa. 

Keppeihin ja muihin ystäviin tukeutuen, innolla ”kahden jalan kävelylenkkejä" odottaen,

Tiia

Oikea hetki

Tänään on ollut hieno päivä: Iivo Niskanen hiihti olympiakultaa - minä hiihdin pelkoni pois.

Mitä se tarkoittaa? En usko, että on kovin montaa ihmistä, jolla ei olisi sisällään selvitettäviä asioita, olivatpa ne pieniä arkipäivän ongelmia, pelkoja, kaunoja, sanomattomia asioita, jopa vihaakin. Tai padottua rakkautta. Joskus niitä voi jättää käsittelemättä tiedostamattaan, joskus taas lakaista maton alle tarkoituksella. Joskus taas käsittely vaatii oikeaa hetkeä.

Pahimmillaan nuo asiat voivat vaikuttaa elämäämme ja valintoihimme hyvinkin paljon. Emme kuuntele sisintämme ja sydäntämme, vaan valitsemme jollain muulla perusteella, mikä tuntuu ehkä helpoimmalta tieltä. Se voikin toimia monesti jollain tavalla - mutta toisaalta jokainen meistä tietää tai voi ainakin kuvitella, millainen vapaus ja helpottuneisuuden tunne tulee, kun omalta kohdaltaan jokin pitkään vaivannut painolasti putoaa.

Itseäni pelko lamaannutti sen suhteen, missä voin ulkoilla. Kotini vieressä on kaunis metsä, jossa on mukava kävelyreitti ja näin talvisin hiihtolatu. Viime vuoden toukokuussa tuon reitin varrella minua ja ystävääni pyydettiin yllättäen apuun. Ystäväni lähti ambulanssia vastaan, minä juoksin avun pyytäjän kanssa keskemmälle metsää, valmiina käyttämään juuri kerrattuja ensiaputaitoja. Paikalle päästyämme oli selvää, ettei niitä kuitenkaan enää tarvittu. Hätäkeskuskin vahvisti asian meille.

Avun pyytäjä lähti metsän keskeltä takaisin metsäautotielle ja minä jäin ensimmäistä kertaa itsekseni kuolleen ihmisen vierelle. Joillekin se voi olla vaikkapa työn puolesta tuttua, minulle ei. Mietin hetken, mitä pitäisi tehdä. Silitin vanhaa miestä ja toivotin hänelle hyvää matkaa, mikäli hänen aikansa oli nyt mennä. Paikalle saapui toinen ulkopuolinen metsäretkeilijä, joka hädissään koetti vielä elvyttää miestä, vaikka ambulanssimiehet huusivat jo kaukaa, että tämä lopettaisi elvytyksen.
Mietin, että nykypäivänä yhteiskunnassa kuolema on vaikeasti hyväksyttävä asia, vaikka sen kai pitäisi olla luonnollinen osa elämää. Metsästä löytynyt mies oli lähes 80-vuotias suunnistajamies, hyväkuntoinen ikäisekseen. Hän sai lähteä saappaat jalassa, rakastamansa harrastuksen parissa rastivälillä, ilman pitkäkestoista tuskaa tai sairastamista.

Tuo tapahtuma vahvisti ajatustani elämästä ja kuolemasta sielujemme matkana. Niin selkeä oli tunne siitä, että mättäällä lepäsi enää ihmisen kuori, sielun majapaikka täällä maan päällä. Sielu oli jo lähtenyt matkaan. Metsän rauhassa se oli kaunistakin. Meidän elossa olevien ihmisten pelästyneet reaktiot sekoittivat sitä rauhaa. Apuun rynnännyt elvytystä yrittävä mies...kuolleen miehen vaimo, jonka järkyttyneet kasvot näin auton ikkunan läpi, kun häntä kyydittiin paikalle...toki ihan luonnollisia ja inhimillisiä reaktioita. Mutta ne painuivat mieleeni.

Minulta meni 9 kuukautta ennen kuin kuljin reitin uudelleen yksin. Aiemmin ei olisi onnistunut. Ystävän ja lasten kanssa yhdessä olemme kulkeneet paikalla, mutta silti sisälleni oli jäänyt jonkinlainen pelkomöykky.

Tällä viikolla olin valmis ja kävin omalla hiihtolenkillä tuossa metsässä kolmesti. Ensimmäisellä kerralla sydän pamppaili ja hengästyin pelosta - en itsekään ensin ymmärtänyt, mitä pelkäsin. Omilla hiihtolenkeilläni sain selvyyden. En pelännyt asiassa niinkään kuolemaa enkä ymmärrystä siitä, että olemme täällä jokainen yksin - matkalla oppimassa asioita, vaan lähinnä mieleeni oli painunut kuollutta elvyttäneen paikalletulijan ja miehensä kuolemasta juuri kuulleen naisen hätä. Olin kantanut  sisälläni muiden ihmisten hätää.
Toisella kerralla pelko ei enää päässyt fyysisellä tasolla vallalle, kun olin hyväksynyt asioita. Silti en ollut vielä ihan täysin rauhallisin mielin ja kiiruhdin loppumatkasta pois ladulta ja metsästä.

Kolmannella kerralla, tänään, lähdin jo hyvällä ja odottavalla mielellä nauttimaan hiihdosta. Hiihtämään lähtiessä mietin vielä, olinko päässyt tapahtumasta yli. Aika pian sain nostettua esille mikä vielä vaivasi: Olin viime kevään tapahtumassa ikäänkuin ulkopuolisena, mutta samalla läsnä hyvinkin herkällä hetkellä. Kuitenkin, suunnistuskilpailun vastaava henkilö ja ensihoitajat ottivat kaiken hoitaakseen kuten kuului ja minä ystäväni kanssa poistuin takavasemmalle antaen muille rauhan toimia. En koskaan kohdannut kuolleen miehen vaimoa, jonka näin autossa istumassa, matkalla paikkaan, johon mies kuljetettiin metsästä paareilla. Ymmärsin, että minua vaivasi sanomatta jääneet asiat. Olisin halunnut kertoa naiselle, että kaikesta surusta ja kriisistä huolimatta, minulle jäi vahva tunne, että hänen aviomiehensä lähti rauhallisesti. Metsä, sen mättäät ja sammalpeti ympärillään. Hiihdin ja itkin, päästin heti alkumatkasta irti sanomattomista sanoista ja lähetin ne metsässä matkaan - ehkäpä ne pääsevät perille sitä kautta.

Jotain isoa vierähti pois hartioilta ja mieli keveni. Nautin loppumatkasta luonnon väreistä ja muodoista, eläinten äänistä ja luonnon rauhasta. Metsä tuntui pitkästä aikaa rauhoittavalta ja turvalliselta paikalta. <3

Rakkausmöykky

Viikon verran ja erityisesti tämän päivän olen mennyt ja säheltänyt kuin duracell-pupu, saanut paljon aikaan töissä tänäänkin, vaikkei siltä joka hetki tuntunut.
Monta asiaa yhtäaikaa, kova kiire näin tammikuun alussa, netin löytyminen tökki työkoneella...kahvikin unohtui melkein juoda, onneksi työkaveri muistutti siitä. Toisaalta ihanaa haipakkaa, ja ihanien työkavereiden kanssa tuli naurettuakin paljon, samoin kohtasin tyytyväisen iloisia asiakkaita - mutta pään sisälle oli kertynyt iso harmaa suoritusmöykky.

Tänään minulla oli suuri ajatus: pääsen illalla joogaan rentoutumaan. Kiireellä pakkasin töissä koneet ja ajelin autolla kotiin, että ehtisin joogaan. Vielä kovemmalla kiireellä vaatteiden vaihto ja joogakamppeiden kerääminen  mukaan. Tiesin olevani pari minuuttia myöhässä. Samalla takaraivossa jyskytti tekemättömät työt ja kuitenkin myös se, että jooga on tärkeää.

"Jooga on tärkeää, se rentouttaa...Täytyy olla paikalla vuoden ensimmäisellä joogatunnilla..."-hoki mieleni.  Kun sain joogamatto kainalossa kotioven kiinni, jokin sai pysähtymään. Hengitin syvään ja mietin, että ei näin. Joogaan ei mennä suorittamaan. Ajatushan on joogassakin kuunnella omaa kehoa ja sisintä. Pysähtyminen on mitä parhainta mielen joogaa.
Huokaisin, avasin kotioven ja vaihdoin joogakassin eteisessä odottaneeseen pussilliseen  muoviroskia. Lähdin kävelylenkille kierrätyspisteelle  hengittelemään kipakkaa ulkoilmaa.

Kotiin palatessa mieli oli rauhallinen. Melkein itketti, kun tuntui niin hyvältä tehdä oikea valinta.
Oikeastaan tärkeä askel siihen suuntaan, mitä olen luvannut itselleni: pitää itsestäni parempaa huolta, rakastaa itseäni enemmän. Se ei aina ole helppoa.
Tänään kuitenkin olen onnellinen ja  kiitollinen, että onnistuin muuttamaan suoritusmöykyn rakkausmöykyksi:
Kuuntelin itseäni ja lopetin suorittamisen.💖

9 toivetta joulupukille

Tapahtui näinä päivinä ihmisten valtakunnassa, että joulukiire tuskastutti itse kunkin mielen:

- Onko jokaiselle nyt tasapuolisesti lahjoja?

- Onhan nyt kaikki muistettu kutsua ja lähetetty joulukortteja, että jokaisella on hyvä mieli?

- Eikö jouluruokien valmistamista ja lahjojen pakkaamista voisi hoitaa tehokkaammin?

- Miten saadaan luotua täydellinen joulutunnelma?

- Eikö vähempikin jouluhössötys riittäisi?

- Olihan kinkku nyt varmasti tarpeeksi iso ja riittävän ajoissa uunissa?

- Tuleehan joulusta tarpeeksi riemuista juhla, ettei ole tylsää?

- Nyt jos ei tehdä minun mukaani, niin ei tule joulua lainkaan!

- Voisinpa vain hautautua kiireeltä ja rauhattomuudelta...

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja jokaisella meistä on oma tarinamme joulusta.
Yhtä kaikki, voisimme joskus pysähtyä miettimään joulun tarkoitusperää.

Mitä joulu oikeasti merkitsee?
Historiallisesti ja uskonnon kannalta se on Jeesuksen syntymäjuhla.
Ajanlaskun alussa maailmaan syntyi Jeesus-lapsi, jonka syntymän ihmettä menivät katsomaan ja juhlistamaan paimenet ja viisaat tietäjät.  Lapsi, jonka tarkoitus on edelleenkin opettaa meille rakkautta ja hyväksyntää, ennemmin kuin kiirettä ja stressiä.
Maailma on toki muuttunut noista ajoista.
Miltähän olisi kuulostanut, jos tietäjät olisivat käyneet samanlaista keskustelua kuin yllä?

Entäpä joulu lasten juhlana? Mikä siinä on tärkeintä?
Omista lapsuuden jouluista minulle ei ole jäänyt mielikuvaa, että olisin jäänyt jotakin vaille, vaikka silloin tavaramäärä ja valikoima kaupoissakin oli vähäisempää - ja vielä jossain määrin mielen hallittavissa. Lapsuuden jouluista on jäänyt parhaimpana mieleen kiireettömät hetket, rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa vietetty aika sekä tunnelma.
Se, millä mielellä aikuiset valmistautuivat jouluun ja millä mielellä sitä vietettiin.

Ehkä olisi hyvä joskus heittäytyä lapsen näkökulmaan ja miettiä, miltä oma joulu näyttää.
Mikä on tärkeintä, se että kaikki on tiptop vai se, että tunnelma on rento ja kiireetön, oli sitten pöydässä valmislaatikoita tai joulusiivous tekemättä? Kiire on tunne - ja vieläpä itse valitsemme päästämmekö sen vallalle. Onko lopulta tärkeää, löytyykö pöydästä joka sorttia jouluruokaa tai saiko hankittua lahjalistalta kaikki toivelahjat, vai kuitenkin kiireettömyys ja läsnäolo?


Minulla olisi joulupukille yhdeksän toivomusta.
Toivon meille jokaiselle:

1. viisautta olla tasapuolinen ja oikeudenmukainen
2. lämpöä, lempeyttä ja rakkautta - niin itseämme kuin muita kohtaan
3. valovoimaisuutta sekä selkeyttä kulkea omaan suuntaan
4. herkkyyttä nähdä ja kokea elämän kauneus
5. viisautta ja harkintakykyä
6. taitoa huomata tärkeät asiat ja vaihtoehdot
7. iloa ja riemua elämään ja rohkeutta tarttua hetkiin ja mahdollisuuksiin
8. vakautta ja luottamusta asioihin ja itseensä
9. hyväksyntää ja mielenrauhaa


Iloa, valoa ja rakkautta <3

- Tiia

Se lentää sittenkin!

"Cabin crew, please prepare for takeoff," kuuluu nasaaliääni kaiuttimista.

Mitä kaikkea tuon kuulutuksen jälkeen tapahtuukaan ihmisen mielessä?
Odotus tulevasta kohteesta, määränpäästä. Yhdellä kokous, jollain toisella lomamatka.
Joku menee tapaamaan läheistään. Joku saattaa lentopelkoisena puristaa rystyset valkoisina tuolin käsinojia. Yhtäkaikki, kone rullaa kiitotien päähän ja on valmiina nousuun. Moottorien kierrokset kasvavat. Kohta mennään.

Se lyhyehkö hetki, kun lentokone kiihdyttää ja siipien alle tulee nostetta, pyörät irtoavat maasta ja otetaan lisää korkeutta, on tunnelmaltaan jotenkin käsin kosketeltava. Miten monia ajatuksia tuohon hetkeen mahtuu omassa päässä - saati sitten parin sadan kanssamatkustajan päässä.

Ehdin käydä läpi päässäni Edu Kettusen kappaleen alun, suoda ajatuksen niille, joiden lennot ovat päätyneet tuhoon - miltä se on tuntunut matkustajista, entä omaisista, jotka ovat saaneet viimeiset puhelut rakkailtaan. Mietin myös lentokentän henkilökuntaa, heidän työtään. Ovatko he muistaneet kaiken tärkeän? Entä kapteeni, millä mielellä hän on tänään, onko hän varmasti läsnä ja skarppina?
Lopuksi juuri ennen kuin koneen pyörät irtoavat maasta, ehdin vielä hiljaa mielessäni rukoilla.
Enkelit ja kaikkein korkein, suojelkaa tätä lentoa, antakaa sen päästä turvallisesti perille. Samalla pyydän suojelusta myös niille rakkaita, jotka jäävät maan kamaralle.

Kone on saavuttanut lentokorkeuden. Turvavöiden valo piippaa. Tuntuu kuin moni hengittäisi taas.

Laskeutuessa koneessa on jälleen aika hiljaista, kun ihmiset odottavat, miten tasainen laskeutuminen on. Missä vaiheessa pyörät osuvat taas maahan, vauhti alkaa tuntua ja sitä toivoo, että jarrutus onnistuu. On kiitollinen olo, että pääsee turvallisesti perille. 

Ja silti: lentäminen on turvallista. Jännää, mutta suhteellisen turvallista. 

Myös unelmointi on jännää, mutta turvallista - aivan kuten lentäminen. Unelmointi on tärkeää, vaikka se voi välillä tuntua pelottavalta. Se pitää ihmisen elinvoimaisena.

Kun tuhansia kiloja metallia nousee kerta toisensa jälkeen ilmaan ja laskeutuu päästen turvallisesti perille kohteeseen, se on omassa päässäni ihme.  Miksei sitten omien unelmienikin olisi mahdollista nousta lentoon - saada ilmaa siipien alle?

Tärkeintä on antaa unelmilleen tilaa ja uskoa niihin. Kulkea niitä kohti yhtä rohkeasti kuin lentokapteeni lentää konettaan.  Silloin tapahtuu ihmeitä!

Sisukas soturi

Viisas joogaopettajani kysyi minulta keväällä, mikä osa ihmisestä vahvistuu rikkoutumalla.
Hän jatkoi, että ensimmäisiä opettajiamme sydämen asialla ovat äitimme, josta pienenä vauvana joudumme kokemaan repiviä erillisyyden tuntemuksia, sekä ensirakkautemme, joka myös on yleensä riipaiseva kokemus lukuunottamatta niitä harvoja, joilla rakkaus ensi-ihastukseen on kantanut molemminpuolisesti läpi koko elämän.

Toki tuossa ei puhuta fyysisestä, vaan energeettisestä sydämestä.
Ensirakkauden hylkäys teini-ikäisenä on jäänyt mieleeni vahvasti, se oli jopa dramaattista - ja kävin pitkän aikaa läpi siihen liittyvää tuskaa. Näin jälkikäteen tuota aikaa voi jopa katsoa aika huvittuneena. Silloin se oli kuitenkin vahva, aito tunne.

Kun energeettinen sydän haavoittuu, meillä on kaksi vaihtoehtoa: sulkea sydän ja jäädä kiinni kärsimykseen ja katkeruuteen tai päästää irti, kasvaa ja avautua entisestään ihmisenä, koko sydämellään. Valinta on meidän jokaisen oma.
Oma valintani on ollut oppia kaikista kohtaamisista. Toinen ihminen tulee meille peiliksi, joka näyttää meille niin upeat kuin rikkinäiset kohtamme. Jos rakkauden peili särkyy, sillekin on oma tarkoituksensa. Silläkin hetkellä voin kuoria itseäni kerros kerrokselta, päästää irti asioista sekä päästä lähemmäs sisintäni ja sieluani. Kasvan ja avaudun, sydän entistä vahvempana.

Kuoleeko rakkaus toista kohtaan eron hetkellä? Ajattelen ennemmin, että rakkaus muuttaa muotoaan.
Jokainen rakastamani mies säilyy sydämessäni. Jäljelle jää paljon kiitollisuutta siitä yhteisestä polusta, mikä saatiin kulkea ja mitä sain oppia. Joka kerta rakkaudella on ollut elämässäni tarkoitus. Olen oppinut tärkeitä asioita, mm. arvoista, irtipäästämisestä ja itseni rakastamisesta. Olen kasvanut vähitellen, välillä pieniltä tuntuvin askelein, mutta oikeaan suuntaan.

Reikiopettajani muistutti, että vaatii isoa rohkeutta avata sydämensä haavoittumisen jälkeen. Olla uudestaan avoinna rakkaudelle. Miten rohkea sydämeni onkaan, tuo sisukas rakkauden soturi. Se pyrkii aina valoon. Vahvempana ja eheämpänä kuin aikaisemmin.
Ja niin elossa!

Jos haluu saada, on pakko antaa...

...teini-iän kynnyksellä vuonna 1990 soi Tapiolan Garden-hotellin cokis-diskossa
MC Nikke T.  Silloin jotain vähän hurjempaa, nykyaikana sanoituksiltaan ihan pala kakkua.
Mihin sitä ihmiset oikein tottuvatkaan? Tänä päivänä tuntuu kyllä, että on vallalla ennemmin ajatus: Jos haluu saada, on pakko saada. Yhtään mitään ei tarvitse antaa. Kunhan saa itse. Eikä tämä päde vain "niissä jutuissa", vaan ihan kaikessa. Mulle kaikki heti nyt... kyllähän siihen välillä syyllistyn itsekin. Tänään en kuitenkaan aio olla kukkahattutätinä, vaan käännän ajattelun täysin ympäri.

Olen opiskellut tänä syksynä lisää vetovoiman laista. Mielenkiintoinen, muttei yhtään niin yksinkertainen ja helppo aihe, meillä kun jokaisella on uskomuksia ja reunaehtoja, jotka estävät meitä pääsemästä elämän virtaan. Kun vain pääsemme virtaan, mitä kaikkea me voimmekaan saavuttaa? Loppupeleissä virrassa on kyse siitä, mitä haluamme saada.

On niitäkin ihmisiä, jotka ajattelevat liiankin helposti, että jos haluaa saada, on todellakin pakko antaa. Sille on monta nimeä: kiitollisuuden velka, syyllisyys, itsensä vähättely esimerkkeinä...eivät yhtään kauniita asioita. Se voi olla myös jonkinlaista sisäistä, monesti tiedostamatonta ylpeyttä.

Joskus vastoin Mc Nikke T:n sanomaa voikin olla hyvä ajatella nurinkurisesti, ilman, että se on itsekkyyttä: Aina ei ole pakko antaa, jos haluaa saada.
Joskus on myös lupa saada ja vastaanottaa ilman antamista tai vastapalvelusta - ilman syyllisyyttä.


Havahduin syyllisyys-asiaan, kun sain reiki-opettajaltani Hawaijilta tuodun kiven.
Kaunis, pyöreä kivi, upea matkamuisto - ja opettajani tarjosi kiveä minulle, keräämään tylsät ajatukset ja huonot energiat pois. Sisälläni kävi myrsky, kun syyllisyys ja vähättely nousivat jostain mielen uumenista. Minäkö saisin käyttööni tuollaisen kauniin kiven? Takeltelin kyyneleitä pidättäen, etten voi mitenkään vastaanottaa tuollaista kaunista luonnonkappaletta, jonka opettajani oli vartavasten tuonut matkaltaan.

Reikiopettaja havahdutti minut: "Se kivi matkasi Suomeen siksi, että sillä oli tarkoitus. Nyt se pääsee täyttämään sen ja jatkaa matkaansa. Kiven tehtävä oli auttaa ja nyt on oikea hetki. Ei se ole minulta pois. Ajattele, jos me kaikki olemmekin yhtä - se, että otat vastaan kiven, tuo minullekin hyvän olon."

Sen jälkeen olen oppinut, miten tärkeää on opetella vastaanottamaan, saamaan lahjoja elämältä.
Ei se vieläkään helppoa ole, mutta kun niin tapahtuu, huomaan olevani virrassa, jolloin asiat sujuvat helposti ja vaivattomasti. Kun asiasta pääsee jyvälle, se on myös hurjan vapauttavaa.


Jos haluu saada, niin saa vastaanottaa - oikein hyvillä mielin ja luvan kanssa.
Kun olen virrassa, energia liikkuu kehossa, mieli toimii ja olen yhtä maailman kanssa - vastustamattomasti.
Tänään on ollut juuri sellainen upea flow-tunne <3

Camino de Santiago - Mikä valtava määrä kauneutta!

Tänä kesänä olen saanut nauttia koko sydämestäni uusista kokemuksista.
Yksi niistä oli pyhiinvaellus: Samos - Sarria - Portomarin - Palas de Rei - Arzua - A Rua - Santiago de Compostela. Oli itseltäni rohkea valinta ilmoittautua viime syksynä mukaan Marika Borgin matkalle Pyhän Jaakobin vaellusreitille. Vaellus kutsui minua ja onneksi kuuntelin sydäntäni.
Ne olivat unohtumattomat 6 päivää, 145 kilometriä.

Pohjois-Espanjan luonto on monimuotoista. Tammimetsiä, eukalyptuspuita, vihreää ja vehreää luontoa. Vuoristoa, jokia, maaseutua, pikkukyliä... kanssavaeltajia eri puolilta maailmaa. Tungosta tai ruuhkaa ei kuitenkaan tuntenut, sillä kaikilla oli sama suunta, polku, jota kulkea.
Vaikka pyhiinvaellusreitti on nykyaikaistunut vuosien saatossa kahviloineen ja matkamuistomyymälöineen, on reitti silti säilynyt varsin koskemattomana sellaisenaan ja sillä on täysin oma tunnelmansa. Hiljaisuudesta ja luonnon äänistä nauttien, kaikkia aistejaan käyttäen, saattoi tuntea vuosisatojen energiat sekä yhteyden luontoon, ihmisiin ja ihmisyyteen, omiin tunteisiinsa.

Matkalle osui niin auringonpaistetta kuin sadepäiviä. Väsymyskin kuului asiaan. Kaiken kauneuden keskellä myös pettymys piti kohdata, kun jouduin kulkemaan yhden päiväetapin taksilla ja viettämään päivän täysin yksinäni leväten tulehdusta pois. Silläkin oli tarkoituksensa. Seuraavana päivänä tunnetilana olikin sinnikkyys ja itsensä voittaminen, kun auringon noustessa lähdin muiden matkassa jälleen liikkeelle.

Miten suuri vaikutus onkaan sisäisellä puheella, oli se sitten kiitollisuutta tai itsensä arvostamista. Keho ja mieli pyrkivät toimimaan yhteistyössä, kulkien kohti tasapainoa.
Suuri voima on myös kannustavilla, rakkailla ystävillä: heillä, jotka lähettivät terveisiä kotoa käsin ja heillä, joihin sain tutustua matkalla. Matkalla olevien uusien ystävien kesken muodostui lyhyessä ajassa luottamus, kun yhdessä jaoimme kokemuksiamme ja olimme toistemme tukena.

Matkassa tärkeintä ei ollut pelkästään vaellus tai päämäärä, vaan itse matka. Pyhiinvaellus oli kauniiden maisemien lisäksi matka itseensä. Jokainen askel puhdistava ja voimaannuttava. Kuuntelin itseäni ja tulin tietoisemmaksi ajatuksistani. Koin myös hyvinkin henkilökohtaisesti monia valmentajana oppimiani asioita käytännössä, ei vähäisimpänä niistä vastustamattomuuden merkityksen.

Syksyllä alkaneesta sydämen kuuntelusta aukeni muutenkin aivan uudenlainen vuosi - pyhiinvaellus toimi siinä jonkinlaisena huipentumana ja vedenjakajana muistuttamassa omista arvoistani:
Rohkeasti, rehellisesti, rakastaen. Kiitollisena.

On aika ennen ja jälkeen Camino de Santiagon. Buen Camino!

Loistavaa kyykytystä ja hyppyjä epämukavuusalueelle

Kaikelle on aikansa - ja joskus elämäntilanteet pakottavat meidät toimimaan eritavoin kuin olemme suunnitelleet. Ehkä se juuri onkin mielestäni parasta tässä matkassa sen lisäksi, että voimme omilla valinnoillamme valtavasti vaikuttaa asioihin pelkästään muuttamalla suhtautumistamme niihin.
Tämä tietoinen valinta on yksi hyvinvoinnin palikoista. Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu monia palikoita. Minutkin valmentajaksi kouluttaneen Marika Borg:n mukaan hyvinvointi koostuu mielen asioiden lisäksi mm. liikunnasta ja ruokavaliosta. Nämä asiat vaikuttavat energiakiertoon.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi on asia, jota haluan itsekin toteuttaa elämässäni: Lisätä tietoisia valintoja ja läsnäoloa, opetella lisää itsestäni ja huolehtia parhaani hyvinvoinnin palikoista.
Syksy oli jonkinlaista erityistä matkaa oman mielen kanssa. Nyt keväällä omasta aarrekartastanikin löytyy niin monipuolinen ja kehoa rakastava ruokavalio kuin voimaa ja tasapainoa tuova liikunta.
Tälläkin kertaa kartta on toiminut vahvana suunnannäyttäjänä mielelleni - ei siis ole pikkujuttu mitä siihen päätyy laittamaan. Niillä asioilla on taipumus toteutua helposti ja vaivattomasti ja ehkä ennen kaikkea yllättävästi.

Tänään on kulunut 8 viikkoa siitä, kun minulle yllättäen tarjoutui tilaisuus aloittaa paikallisessa, uudistetussa liikuntakeskuksessa asiakkaana. Se oli sopiva siirtymä kansalaisopiston jumpista, jotka keväällä aloitin tarkoituksena palauttaa mieleen joogaa lukuunottamatta hyllylle unohtunut liikunta.

8 mahtavaa viikkoa ovat muuttaneet jo tässä vaiheessa paljon. Elimistö on herännyt yli puoli vuotta kestäneestä talviunesta! Kehoon pakkautunut energia on alkanut taas virrata. Olen löytänyt kehostani unohtuneita lihaksia. Lapsetkin ovat tottuneet, että äiti käy välillä jumpassa ja yhdessä ollaan leikkimielisesti pullisteltu ja vertailtu hauiksia, sellaisetkin kun ovat alkaneet löytyä.
Keuhkot voivat paremmin. Kahdeksaan viikkoon en ole joutunut kertaakaan turvautumaan selkäkipujen takia särkylääkkeeseen ja itseasiassa selkäkivut ovat hävinneet - se jos mikä on voitto!

Mikään fitness-liikkuja minusta ei tule. Liikun omaksi ilokseni ja hyvinvoinnin takia.
Jumppaan haluan lähteä hyvällä mielellä ja ilolla.

Liikunnan lisääminen on ollut kaksijakoinen asia - toisaalta tervetullut asia elämään, toisaalta se on vaatinut niin pieniä kuin suuria hyppyjä epämukavuusalueelle. Hypyillä on ollut iso merkitys. Ne ovat laajentaneet mukavuusaluetta. Ihan niin kuin kaikki epämukavuusalueelle hyppääminen tekee, oli asia mikä hyvänsä. Olen huomannut, että kaipaan liikuntaa ja ulkoilua päivittäin ihan uudella tavalla.

Viikko sitten saavuin jumppasalille hieman myöhässä, juuri tunnin alkaessa. Viime tipassa saapuminen täpötäyteen jumppasaliin on matalan profiilin jumppaajalle vähän liian näyttävä sisääntulo, kun kaikkien päät kääntyivät katsomaan, kuka tulee paikalle. Ohjaaja huikkasi korokkeeltaan, että edessä oli paras paikka jäljellä. Juurikin niitä paikkoja, jotka useimmiten jäävät tyhjäksi ellei niitä täytä joku menevä fitness-jumppari.

Tunsin, että nyt hypätään epämukavuusalueelle ja lujaa. Nielaisin, hengitin syvään ja nyökkäsin ohjaajalle ja muille jumppareille hymyillen ja selvitin tieni naisten ohi korokkeen eteen. Samalla tajusin, että voin joko kärvistellä koko tunnin miettien, että takanani useampi kymmenen naista tuijottaa, miten suoriudun tunnista tai voin antaa mennä täysillä ja asenteella, nauttien rytmistä, musiikista, liikkeestä ja hiestä.

Valitsin jälkimmäisen - ja hetken kuluttua en enää edes muistanut koko asiaa. Itseasiassa ohjaaja oli aivan oikeassa siinä, että eturivissä oli paras paikka. Ohjaajaan sai katsekontaktin eri tavalla ja liikkeetkin näki selvemmin, kun kukaan pidempi ei heilunut edessä. Erittäin positiivinen kokemus siis. Sen jälkeen olen jopa nauttinut siitä, ettei ole ollut tarvetta rynnätä saliin varaamaan takanurkasta paikkaa, mikä on monelle tavisjumpparille tuttu kilpajuoksu. Kannustustakin on tullut, kun esimerkiksi tänään ohjaaja tervehti ilahtuneena: "Katos, sä olet siinä edessä, hieno homma!"

"Sussa on voimaa ja sä olet kaunis..ja sä olet vapaa, kuin metsäkauris..."
8 viikossa on tullut tehtyä tuonkin Aurinkokuningatar-kappaleen tahdissa useampi sata erilaista kyykkyä. Vaikka matkaa vielä on, niin mikään ei ole upeampaa kuin huomata, miten kunto on parantunut. Pieniä askeleita ja niiden myötä joka kerta huomaan, että muutoksia tapahtuu.
Kestävyys paranee, voima lisääntyy, pystyn paremmin liikkeisiin, jotka aikaisemmin olivat mahdottomia tai tuntuivat epämukavilta. Ihan mahtavaa huomata, mihin tällainen taviskin pystyy!

Tänään 8 viikon kunniaksi hurrasin mielessäni, kun tein tutun sarjan lopussa 8 syväkyykkyä aikaisempien peruskyykkyjen sijaan. Ruoan sijaan palkitsin itseni tulppaaneilla. Sekin näiden 8 viikon aikainen muutos: olen vaihtanut karkkipussin useamman kerran kukkiin.
Pienin kyykyin ja askelin siis suurta etenemistä - ja mukavuusalueen kasvattamista.

                                            Kyykkytulppaanit :)

Rohkeasti, rehellisesti, rakastaen

Suomen lippu. Se oli puolitangossa, kun ajoin tänään töistä kotipihaan. Yhtäkkiä huomasin siirtyneeni mielen syövereihin. Kävin läpi monenlaisia ajatuksia. Kysymyksiä, kuten: Kuka on kyseessä? Vanha vai nuori? Onko se joku, jonka kanssa olen ollut talkoohommissa ja lumitöitä tekemässä yhtäaikaa? Ehkä joku, jota olen juuri jokin aika sitten tervehtinyt aamulla pihalla? Mitenhän omaiset voivat ja miltä heistä tuntuu?

Mieleen virtasi omia ajatuksia kuolemasta ja sielusta. Sielunvaelluksesta.
Jokaisella on toki omat ajatuksensa siitä, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Minulle koko ihmisen matka on jollainlailla kaunis ja pyhä. Olemme oppimassa täällä tärkeitä asioita ihmisyydestä, toisistamme ja rakkaudesta - iloa, surua, kaikkia mahdollisia tunteita kohdaten.

Tarkoitus olisi nauttia matkasta. Onnellisuudeksi sitä kai sanotaan. Enkä tarkoita vain sitä nami-nami-onnellisuutta, vaan onnellisuutta ja kiitollisuutta niistä pienistäkin asioista mitä elämässä on. Kiitollisuutta vaikkapa siitä, että meillä keskiverto taviksilla on asiat kuitenkin aika hyvin, vaikka elämä tarjoilee välillä kuoppia, joskus syviäkin. Olen pannut merkille, että usein ne, joille kuoppia osuu kohdalle jopa epäreilulta tuntuva määrä, ovat niitä, jotka valittavat vähiten. Ehkä he ovat oivaltaneet elämästä jotain arvokasta.

Noiden pohdintojen kanssa matkasin joogaan, jossa aiheena oli osuvasti onnellisuus, joka tulee ihmisen sisältä. Asia, johon voimme oikeastaan lopulta vain itse vaikuttaa. Tällä kertaa mieleni ei niinkään hiljentynyt harjoituksissa, vaan tuntui, että ajatukset ennemmin virtasivat mielen sopukoissa ja ottivat paikkansa. Tuli tarve kirjoittaa.
Meillä ihmisillä on valtavat voimavarat, kun vain valjastamme ne käyttöön. On mahdollisuus elää elämänmakuinen elämä kolmella "ärrällä": rohkeasti, rehellisesti ja rakastaen. 

Sitten, kun on aika poistua täältä, sen voi tehdä rauha sydämessä, omaa elämäänsä kunnioittaen. Tai vaikka pieni pilke silmäkulmassa (Kyllä, uskon, että sieluillakin voi niin olla...).

Kävelin pihan poikki takaisin joogasta. Lippu oli jo laskettu. Sen kuva piirtyi vielä mieleeni:
Suomen lippu, niin nuutuneena siinä roikkumassa. Kai se kuvastaa tänne jääneiden ihmisten surua ja lopullisuutta enemmän, kuin hyvästejä lähteneelle.
Mielessäni näin lipun ylväästi lipputangon huipulla. Loisteliaasti lähettämässä tuon sielun matkaan. <3

(Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran Facebookissa 22.3.2017)

Mikä on sun turvasana?

Tänään, kun ajoin autolla zumbaan, soi radiossa Jenni Vartiaisen Turvasana.
Olen sitä mieltä, että sellainen turvasana olisi ihan hyvä olla meillä jokaisella - ihan vaan silloin kun alkaa pipo kiristää päätä. 

Mietin, mikä oma turvasanani olisi ja päädyin siihen, että se on HYMY.
Siihen sisältyy molemmat asiat (hymy ja hengitys), jotka tarvitsen, kun stressaavan tilanteen takia alkaa näyttää siltä, että sisäinen luolamieheni pääsee purkautumaan väärällä hetkellä. Ja tarkoitan esimerkiksi raivostumista jollekin tunnekuohuuni syyttömälle henkilölle tai muuten vaan lähiympäristölle ympäristöjätteenä olemista...

Hymy on keino rauhoittaa mieli.
On tutkittu, että jopa tekohymy viestittää aivoillemme, että tilanne on hallinnassa ja sisäinen luolamiehemme voi rauhoittua. Hymy syventää automaattisesti hengitystä, mikä osaltaan auttaa mieltä rauhoittumaan lisää.

Hymyily on vieläpä täysin ilmaista - ja erittäin suurella todennäköisyydellä tarttuu toisiin ihmisiin.
Hymy välittää itsesi lisäksi myös muille rentoutta: Ei hätää, kaikki hyvin, minua ei tarvitse pelätä. Mitä mainioin turvasana siis.

Turvallista päivää kaikille!